Tasa Raha aina – raitiovaunun rahastajan työvälineet
Rahastajat olivat näkyvä osa Helsingin raitiovaunuliikennettä vuoteen 1987 asti.
Helsingin kaupungin liikennelaitoksen kokoelmassa on raitiovaunujen korjaukseen käytettyjen raskaiden työkalujen joukossa sympaattinen, puinen lipunmyyntilaatikko. Se on lakattua vaneria ja siinä on nahkahihna, jolla laatikkoa on voitu kannatella vyötäröllä.
Tällaisia lippulaatikoita on museon kokoelmissa kaksi. Ainoa tieto esineistä on, että niitä on käytetty 1940-luvulla muutaman päivän kokeilussa, jossa rahastajat myivät matkalippuja ulkona Ylioppilastalolla.
Lipunmyyntilaatikon kannessa lukee lyijykynällä “Tasa Raha aina”.
Laatikon pienet yksityiskohdat herättivät halun selvittää lisää. Yksi niistä on laatikon etureunaan liimattu matkalippu. Paperilippuun painetut pysäkkien lyhenteet ja numerot eivät avaudu nykyajan ratikkamatkustajalle yhtä selkeästi kuin matkakortin arvo kortinlukijan näytöltä.
Lipusta käy kuitenkin ilmi, että kahdeksan lippua on maksanut kymmenen markkaa. Vielä vuonna 1939 markan kertalipulla saattoi matkustaa kaikilla bussi- ja raitiolinjoilla. Kuukausilipusta sai pulittaa 100 markkaa.
Matkalippu vuodelta 1929.
Laatikon kanteen lyijykynällä kirjoitettu teksti ”Tasa Raha aina” johdattelee syvemmälle rahastajan työhön. Bussiliikenteen lakkautus ja sähkön säästötoimien takia ajosta poistetut vaunulinjat lisäsivät raitiovaunujen tungosta toisen maailmansodan aikana. Kaikki halukkaat eivät aina mahtuneet kyytiin. Tilanteen kärjistymisestä kertovat vuonna 1943 tapahtuneet 23 rahastajan pahoinpitelyä.
Rahastajan työtä ryhdyttiin helpottamaan aloittamalla lippujen myynti myös pysäkeiltä. Lipunmyyntilaatikko onkin varmasti peräisin näiltä vuosilta. Lisäapua rahastajan kiireeseen toivat kiinteät rahastajanistuimet ja kielto vaihtaa seteleitä kolikoiksi.
Rahastajille kuului lipunmyynnin lisäksi matkustajien avustaminen ja osaksi järjestyksenpito vaunuissa. Rahastajat olivat aluksi miehiä, sillä työn ei katsottu olevan naiselle sopivaa sen fyysisten vaatimusten vuoksi. Tosin jo vuodesta 1917 lähtien naisia alettiin kouluttaa rahastajiksi.
Rahastajilta vaadittiin myös molempien kotimaisten kielten osaamista. Kaupunginvaltuusto oli kehottanut yhtiötä jo vuonna 1920 huolehtimaan henkilökunnan suomen kielen taidosta ja sen käytöstä. Matkustajat kun olivat useasti valittaneet henkilökunnan puhuvan vain ruotsia. Kielikursseja alettiin silti järjestää vasta vuonna 1935. Tuolloin yhtiön 492 rahastajasta 134 oli suomenkielisiä.
Lipunmyyntilaatikko ei ole ainoa rahastajan työväline museon kokoelmissa. Laatikon jälkeen luetteloitavaksi tulivat polettilipas ja rahastajan pihdit. Poletit olivat käytössä ennen varsinaisten matkalippujen käyttöönottoa vuonna 1919.
Polettilippaat olivat käytössä vuoteen 1919 ja leimauspihdit neljäkymmentä vuotta, 1917-1957.
Yksi rahastajan tehtävistä oli leimata erilaiset matka-, alennus- ja siirtoliput. Monimutkainen lippujärjestelmä koettiin osasyyksi rahastuksen hankaluuteen ja hitauteen. Kuukausiliput ja maksuton siirto-oikeus poistuivat käytöstä sota-aikana matkustajamäärien kasvun ja vaunujen ylikuormituksen hillitsemiseksi. 1940- ja 1950-luvuilla taas udet bussilinjat kasvattivat vyöhykkeiden ja erityyppisten lippujen määrää.
Rahastajien oli lävistettävä lippuihin useita reikiä lipputyypin ja vyöhykkeen mukaan. Liput oli leimattava juuri oikeista kohdista, mikä ei ollut helppoa täydessä vaunussa. Lisäksi väärin leimatut liput aiheuttivat kärhämiä matkustajien kanssa. Kun rahastajat saivat uudet leimauspihdit, joiden oli tarkoitus helpottaa leimaamista, matkustajat valittivat leiman sotkevan vaatteet.
Rahastaja työssään 1930-luvulla. Valokuva: Aarne Pietinen Oy.
Kuljettajarahastukseen alettiin siirtyä 1970-luvulla, ja viimeiset rahastajat lopettivat työnsä toukokuussa 1987. Nykyään kohtaamme raitiovaunussa rahastajan sijasta sähköisen kortinlukijan, joka veloittaa matkakortilta matkan hinnan.
Teksti:
Henna Riihelä
tutkija
Lähteet:
Helsingin raitiotiet 1891–1913. Helsingin Raitiotie- ja Omnibus-osakeyhtiö 1891–1913. Lindbergin kirjapaino osakeyhtiö, Helsinki 1931.
Herranen Timo, Hevosomnibusseista metroon. Vuosisata Helsingin joukkoliikennettä. Helsingin kaupungin liikennelaitos, Helsingin kaupungin julkaisuja n:o 39.
