Kun Helsinki ilmestyi kaunokirjallisuuteen
Helsingin nopea kasvu ja muutos 1800-luvun jälkipuolella herätti vaihtelevia tunteita uusissa kaupunkilaissukupolvissa. Kaunokirjailijat löysivät nopeasti tuon uudenlaisen tunneilmaston, ja he alkoivat luoda helsinkiläiselämää mielikuvituksessaan. Helsinki-fiktiossa todellisuuden palasia kudottiin osaksi tarinoita ja kaupungin tutut paikat toimivat kulisseina.
Vanhin Helsinki-fiktio oli pääosin lehtimiesten kirjoittamaa. Helsinki-kuvaukset olivat ihanteellisia piirroksia (teckningar) ja luonnoksia (skisser) kaupunkielämästä. Romantiikan hengessä dramatiikka oli tärkeää. Zacharias Topelius ja Carl Fredrik Burghausen kuvasivat Ruotsin ajan Helsingin katoamista ja empirekaupungin syntyä.
Uuden pääkaupungin kiviseksi rakennettu ydin, Engelin Helsinki, tuntui kirjailijoista epäviihtyisältä, kaupungista oli tullut suuri ja sen kaduista liian leveitä. Kaupunkielämäkin oli muuttunut kiihkeäksi ja kevytmieliseksi. Realistisempia sävyjä löytyy Topeliuksen novellista Rinkelityttö (1842), jossa keskiössä on nuorten kaupustelijatyttöjen epävarma asema markkina-aikaan Helsingin ytimessä.
Suomenkielisen Helsinki-fiktion tärkeä vuosikymmen on 1880-luku. Silloin ilmestyi Juhani Ahon ylioppilaspojan matkaa pääkaupunkiin kuvaava pienoisromaani Helsinkiin (1889). Romaanissa Helsingin vanha rautatieasema ja Kappelin ravintola kuvataan pyörteenomaisina paikkoina, jotka vievät nuoren miehen mukanaan kaupungin houkutuksiin. Asemalla kohdattu jatkuva liike ja ihmisvirta saa kaupunkiin tulijan hämmennyksen valtaan ja johtaa oman tahdon menetykseen. Helsinkiin-nimisiä kertomuksia ilmestyi useita (Maila Talvio 1896, Ilmari Kianto 1911, Hilda Tihlä 1911), mikä kertoo tulokokemuksen tärkeydestä kirjallisuudessa.
Useimmat päähenkilöt suomenkielisessä kaupunkiproosassa kokevat itsensä vieraiksi pääkaupungissa, ja kirjallisuudessa tulokkaita kuvataan melko samalla tavalla. He joutuvat kamppailemaan modernisoituvan kaupungin viettelysten kanssa, rakentavat ja tuhoavat voimat ottavat mittaa yksilöstä. Kasimir Leinon novellissa Neron tähteet – Kuvaus pääkaupungista (1889) henkilökohtainen epätoivo sijoitetaan Esplanadin ikoniseen ympäristöön. Eino Leino puolestaan kuvaa Esplanadia porvarillisen julkisuuden näyttämönä ja helsinkiläisenä mikrokosmoksena Routavuosi-trilogiassaan (1906–1908).
Arvid Järnefelt loi teoksessaan Veneh’ojalaiset (1909) panoraamamaisempaa kuvaa Helsingistä. Romaanissa liikutaan Punavuoressa, kaupungin laidalla, missä kallioiden vuoksi ei ollut vielä säännöllisiä katuja. Tehtaat tupruttivat savua ja keinottelu sekä näkymättömät talousvoimat liikuttivat ihmiskohtaloita. Suurlakon ajan katuelämän ja kapinoivan Viaporin kuvaus laajentaa näkökulmaa tyypillisen Esplanadi-kuvauksen ulkopuolelle.
Myös L. Onervan Nousukkaita-teoksen (1911) pienoisnovellit paljastavat ennen kokemattomia kaupunki-ilmiöitä. Kaupunki ymmärretään voimana, joka voi muuttaa kaiken. Helsingin ”ohennetussa ilmastossa” varsinkin nuoret ja maalta muuttaneet ovat eksyksissä.
Flanöörikirjallisuus oli suomenruotsalaisten kirjailijoiden lempilaji 1910-luvulla. Torsten Helsingius loi kaupungilla päämäärättä kuljeksivan nuoren miehen mallia romaanissaan Dagdrivare (1914). Romaani antoi nimen dagdrivare-kirjailijoiden löyhälle ryhmälle. Heidän viljelemänsä flanöörihahmot viihtyivät paremmin kaupungin julkisilla alueilla kuin kodin intiimissä lämmössä. Katujen anonyymissä vilinässä Esplanadilla ja Kappelin tuntumassa flanööri nautti ohikiitävistä hetkistä. Elämää varjosti kuitenkin tyhjyys, epäily ja voimattomuus, elämän vaikeammin käsitettävä puoli.
Työläiskirjailijoista Hilda Tihlä on käsitellyt maalta kaupunkiin siirtyneen köyhälistötytön elämää useammassakin teoksessaan (mm. Leeni 1907, Hilma 1913). Maiju Lassila liikkuu Helsingin satamamiljöössä romaanissaan Kuolleista herännyt (1916). Työväenliikkeen kirjallisuudessa esiintyy myös kaupunkijengien, sakilaisten ja huligaanien kuvausta.
Kun Suomi itsenäistyi, oli Helsinki-fiktiolla jo vankka sija suomalaisessa kirjallisuudessa. Helsinki, joka tavataan 1920- ja 30-luvun romaaneissa, on aivan toisenlainen kuin vuosisadan alun kaupunki. Urbaani kokemus ilmaistaan selvemmin, keskustan painoarvo vähenee ja kaupungin laita sekä uudet asuinalueet, kuten Töölö, saavat omat kuvaajansa.
Eva Packalén
tutkija
Helsingin kaupunginmuseo
Kuvassa vuodelta 1907 näkyy Esplanadi, vanhemman Helsinki-fiktion kuvatuin kaupunkitila. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo, Helsinkikuvia.fi
