Tuulisella niemellä nyt ja sata vuotta sitten
Olen asunut Helsingissä pidempään kuin vanhassa kotikaupungissani Kuopiossa – 33 vuotta. Olen opiskellut täällä, tehnyt työtä ja perustanut perheen. Tyttäreni on paljasjalkainen helsinkiläinen, syntynyt Kätilöopistolla ja tuotu Suomenlinnassa syntyneen isoisänsä autolla kotiin Runeberginkadulle.
Silti olen aina tuntenut itseni ulkopuoliseksi Helsingissä. Olen tuntenut pitäväni Helsinginniemen graniitista kiinni kynsin ja hampain, valmiina huuhtoutumaan koska tahansa pois. Siksi minun Helsinkiäni ovat paikat, jotka tarjoavat jotain aineetonta. Kaikkein eniten Kansalliskirjasto ja kaupungin kaikki museot ja arkistot, teatterit, elokuvateatterit, taidehallit, kustantamot, konserttisalit. Niiden vuoksi asun juuri täällä.
Siksi oli mielenkiintoista saada työtarjous vuoteen 1918 liittyen juuri Helsingin kaupunginmuseolta. Se on tehnyt jo kauan kokemuslähtöistä museotyötä ja tuonut menneisyyden lähelle nykykaupunkilaista näennäisesti katoavan mutta kehon muistissa säilyvän aineksen kautta.
Museo suostui heti siihen, että vuodesta 1918 kerrottaisiin draaman keinoin. Hakasalmen huvila oli yksi sisällissodan näyttämöistä; sen tienoilla käytiin ankaria taisteluja saksalaisten joukkojen vallatessa kaupunkia huhtikuussa 1918.
Koska olin tehnyt jo yhden Helsingin historiaan ankkuroituvan näyttämöteoksen, Palava kaupunki -draaman, joka kantaesitettiin vuonna 2015 Teatteri Avoimissa Ovissa, tiesin, miten aidon tapahtumapaikan ja tekstin suhde havahduttaa yleisön pohtimaan kaupunkitilan kerroksellisuutta ja sodan jälkiä ympäristössämme. Hedelmällinen yhteistyö ohjaaja Taru Mäkelän ja laulaja-näyttelijä-tuottaja Reetta Ristimäen kanssa alkoi Palavassa kaupungissa ja jatkuu nyt Vihan kevät -teoksessa.
Tuotannosta tulee monitaiteinen, koska samaan tilaan draaman kanssa tulee myös Japo Knuutilan ja Jan Kailan valokuvainstallaatio. Musiikin näyttämöteokseen säveltää Jukka Nylund.
Päätimme työryhmässä, että teksti rakennetaan pääosin dokumentaarisille henkilökuville. Olen käyttänyt vuoteen 1918 liittyviä arkistoaineistoja pitkään, ja erään tutkimusperiodin aikana kirjoitin muistiinpanoihini Mandi Nironen -nimisen muistelijan kohdalle: ”Tästä draama.” Tuosta muistiinpanosta on kahdeksan vuotta, ja nyt Nirosen muistelma vankeudesta Vallisaaressa on yksi Vihan kevään aiheista.
Minulle oli selvää alusta alkaen myös se, että sodan molempien osapuolien kokemusten täytyy tulla esille samalla painokkuudella. Oma taustani on äidin puolelta punainen, mutta isäni suku on ollut valkoisella puolella. Tämä on monen suomalaisen kokemus: jakolinjat halkoivat hyvinkin intiimejä suhteita, ja jakautumisen tragediat ovat olleet usein sanattoman surun aiheita.
Teoksessa näytetään välähdyksiä arjesta aikana, jolloin kaikkien oli otettava kantaa äkkiä muuttuneisiin olosuhteisiin. Sisällissodan sytyttyä tammikuun lopussa 1918 Helsingistä tuli punainen pääkaupunki. Puolen valinta saattoi johtaa kuolemanvakaviin seurauksiin, mutta niin myös pyrkimys puolueettomuuteen.
Vihan kevät -teoksessa valkoinen jalkaväki harjoittelee sukkaisillaan gramofonin säestyksellä porvarissalongissa ja Algot Untola kirjoittaa kiihotustekstejään Työmiehen toimituksessa. Pimeä talvi vaihtuu tuuliseen kevääseen ja punaliput valkoisiin antautumisen viireihin.
Meillä nykyisin elävillä ei onneksi ole omakohtaisia muistoja sisällissodasta. Vihan kevät -teoksen tavoite on herättää yleisössä ymmärrystä sitä kohtaan, miten konfliktit vaikuttavat siviiliväestöön ja miten kauan sota meissä jatkuu.
Teksti: Sirpa Kähkönen
Kuvat: Maija Astikainen
