Vainajat silmieni edessä
Kaatuneiden muistopäivä, 100 potrettia, niissä 26 662 sotatoimissa kuollutta… Töissä museolla, ripustamassa näyttelyteoksia.
Ruumiissani risteilee ajatuksia väkivaltaisesta kuolemasta, miehen osasta, nuoruuden menettämisestä, sukujen tyrehtymisestä ja omaisten surusta mutta myös kuolleen sotilaan arvosta, tarpeesta säännöllisesti muistaa heitä. Mitä ajattelen heistä? Ja laajemmin, mitä on olla kasvotusten kuolleiden sotilaiden kanssa, joita ei tunne? Mitä silloin muistelee, kun kohtaa vain vieraiden kasvoja?
Vuodesta 2016 olen katsellut talvisodassa kaatuneiden sotilaiden kasvokuvia työstäessäni Vapautemme hinta -teoskokonaisuutta. Työ on sisältänyt satoja ja satoja tunteja outoa läsnäoloa sodassa kuolleiden kanssa. En tuntenut heistä ketään, mutta muutama tarinoista tuttu sukulainen joukossa kuitenkin on. He eivät eroa muista.
Olen kuolleiden kanssa valokuvien välittämänä. Uhrit itse ovat jo maatuneet, mutta heidän elämänsä on jatkunut valokuvaan kiinnitettynä. Hallussani olevat kasvokuvat eivät kuitenkaan ole alkuperäisiä valokuvia perheiden arkistoista vaan Vapautemme hinta -kirjasta, johon ne kaikki painettiin vuonna 1941. Kirja alleviivaa muistamista ja kunnioittamista. Se on kuin kirjahyllyssä oleva ikuinen kaatuneiden muistopäivä.
Kirja on vaikuttanut taltioimiinsa ihmisiin – kirjan myötä rintamalla kuolleet ovat muuttuneet veriuhreiksi, toisin sanoen kuin kuolemattomiksi hahmoiksi, joiden teot ovat uskonnollisesti ylevöitetyt. Kirjan mukaan isoisäni veljen arvo oli siinä uhrissa, jonka hän hengellään antoi yhtäältä valtiolle ja toisaalta meille, jotka jatkamme eloa suomalaisina.
En usko kirjan teksteistä välittyvään uskonnollis-hurmokselliseen isänmaallisuuteen, pikemminkin kirjoitukset vaivaannuttavasti alleviivaavat talvisotaa pyhänä sotana. Ei tunnu reilulta, että mies, isä, aviomies, poika, työläinen, johtaja typistyy vain kansakuntansa ja Jumalan palvelijaksi. Minulle jokainen sodassa kuollut on paljon enemmän kuin uhrautuva kansalainen tai Jumalan lapsi.
Kun katson kuvia ja ajattelen kuvien ihmisiä, muistan Tuntematon sotilas -elokuvat ja kirjan ja kuulen mielessäni niitä lukuisia tarinoita, joita talvisodasta kerrotaan. Näen silmissäni myös armeijan sotakalustoa, suomalaista etnonationalismia ja lehtiotsikoita, joiden mukaan on välttämätöntä hankkia lisää sotateknologiaa. Kuolleiden sotilaiden kuvat toisin sanoen kytkevät minut sotaa arvostavaan tarinaperinteeseen.
Perinteen takaa kuitenkin löytyvät yksilöt. Sekä sodassa kuolleet miehet että kaikki ne ihmiset, joihin heidän elonsa ja kuolemansa vaikuttivat. En tarkoita tätä pahalla, mutta minusta elävillä on enemmän arvoa. Heistä meidän tulisi välittää. Kuolleet säilyköön ajatuksissamme, mutta käyttövoimaksi – mahdollisesti politiikan tai muunlaisen etujen ajamisen – en heitä haluaisi alistaa.
Katsellessani kuolleiden sotilaiden kasvoja jään outoon tilaan: yksittäisten miesten tarinat kiinnostavat minua, mutta tiedän etten koskaan saa kuulla niistä enemmän. Muistelemalla heitä ryhdyn kuvittelemaan. Kuvittelu on lempeää ajattelua. Muistamisen päälle rakennettua.
Teksti: Harri Pälviranta
Harri Pälvirannan teos Vapautemme hinta on osa kaupunginmuseon Toista mieltä! -näyttelyä. Pälviranta on Tampereella syntynyt, nykyään Helsingissä asuva kuvataiteilija, jolla myös on taiteellisia tutkimusintressejä. Hänen erityisinä kiinnostuksen kohteinaan ovat väkivaltaan liittyvät kysymykset sekä maskuliinisen kulttuurin pohtiminen.
Toista mieltä!
Helsingin kaupunginmuseon 4. kerros,
Aleksanterinkatu 16
24.5.–29.9.2019
Aina vapaa pääsy
