Helsingin Seurahuone – kansainvälisyyden näyteikkuna
Helsingin korottaminen maan pääkaupungiksi vuonna 1812 johti kaupungin uuden monumentaalikeskustan rakentamiseen empire-tyyliin arkkitehti C. L. Engelin suunnitelmien mukaan. Helsingin Seurahuone kuuluu varhaisimpien julkisten rakennusten joukkoon. Pääkaupungin ensimmäisen rakennusvaiheen päätyttyä vuonna 1840 oli se kasvanut 20 000 asukkaan hallinto-, kauppa-, sotilas- ja yliopistokaupungiksi. Uusien asukkaiden parissa tarve kelvollisen juhlahuoneiston, ravintolan ja hotellin saamiseksi oli suuri. Vuonna 1828 kaupungissa perustettiinkin hanketta toteuttamaan osakeyhtiömuotoinen Seurahuone/Societetshuset. Yhtiön 763 osaketta myytiin 100 ruplan hintaan. Hankkeen tasoa määritteli Venäjän keisari Nikolai I, joka Helsingin-vierailunsa yhteydessä vuonna 1829 lunasti 200 yhtiön osaketta. Seurahuoneen rakennuksen suunnittelu lankesi luonnostaan Engelille.
Engelin suunnittelema Seurahuone valmistui vuonna 1833 näyttävälle paikalle Helsingin sataman ja kauppatorin äärelle, jossa se tänäkin päivänä seisoo Helsingin kaupungintaloksi muutettuna. Rakennuksen koko oli huomattava, se sai monumentaalisen palatsimainen ilmeen kaupungin muiden empire-tyylin mukaisten julkisten rakennusten rinnalla. Rakennuksen tyylinmukainen sisustus tuotettiin Pietarista. Seurahuone käsitti suuren juhlahuoneiston ja 28 huonetta matkustajille, asiakkaat muodostuivat yksinomaan säätyläisistä. Ravintoloitsijaksi ja hotellinpitäjäksi haettiin osaamista ulkomailta.
Seurahuoneen ravintoloitsijat
Ensimmäinen yrittäjistä, kapteeni Ekman saapui Ruotsista, mutta hänen vaiheensa jäi kuitenkin lyhyeksi ja tuntemattomaksi. Hampurilaisen ravintoloitsija Wilhelm Vohsin ottaessa hotellin toiminnan hoitaakseen vuonna 1838 toivottiin yrityksen jo saavuttavan kansainvälisen tason. Hotellin juhlahuoneistossa järjestettiinkin asiaankuuluvalla tavalla kaupunkilaisten elämään kuuluvia häitä, hautajaisia, juhlaillallisia ja klubeja. Huvituksiin kuuluivat myös musiikki ja tanssiaiset. Suurimpiin Seurahuoneella järjestettyihin tapahtumiin kuului vuonna 1840 pidetty yliopiston 200-vuotisjuhla, johon osallistui peräti 1 400 henkeä. Vohs palasi vuokra-ajan umpeuduttua vuonna 1843 takaisin kotikaupunkiinsa Hampuriin, jossa hän perusti uuden Hotel Victorian Jungfernstiegin varrelle.
Vohsin jälkeen Seurahuoneen toimintaa jatkoi saksalainen Louis Kleineh. Hänestä kehkeytyi kaupungin ravintolakuningas aina 1870-luvulle saakka. Kleinehin panos on jättänyt pysyvät jälkensä kaupunkikuvaan, näkyen Seurahuoneen ohella mm. kaupungin uusissa yksityishotelleissa, teatteriravintolassa, Kaivohuoneella ja Esplanadin puistoravintolassa. Helsingin seuraelämän kultaiset vuodet päättyivät kuitenkin 1850-luvun puolivälissä Krimin sodan vuosiin ja kaupungissa puhjenneeseen koleraepidemiaan. Tätä ennen Helsinki oli erityisesti pietarilaisen aristokratian suosima määränpää. Venäläinen ylhäisö matkasi olojen vapauduttua 1860-luvulla yhä pidemmälle Eurooppaan, ja Helsinki jäi syrjään. Kaupunkilaisia viihdyttäneet konsertit, oopperaesitykset, tanssit ja herrainkerhot säilyttivät kuitenkin asemansa Seurahuoneella, vaikka rakennuksen kunto oli 1860-luvulle tultaessa päässyt jo rapistumaan.
Rautateiden valmistuminen kaupunkiin 1860-luvun alussa oli merkki uuden ajan alusta; keisarikaupungista kehkeytyi vähitellen merkittävä teollisuuskeskus. Ajanjakso loi uutta hehkua arkkitehtuuriin, mikä näkyi ehdotuksessa uudeksi Seurahuoneen juhlasaliksi. Juhlasali-hankkeesta järjestettiin kaupungin ensimmäinen arkkitehtuurikilpailu, jonka voitti arkkitehti Axel Hampus Dahlström. Hänen suunnittelemansa juhlasali ja uudistettu 70 huoneen hotelli avattiin käyttöön vuonna 1863. Uusi barokkityylinen sali korttelin sisäosissa koristettiin istutuksin, juhlalipuin ja Berliinistä tuotetuin kaasuvalaisimin, kaasuntuotannon juuri käynnistyessä kaupungissa. Juhlasaliin liittyi lisäksi yksityiskabinetteja sekä sisäänkäynnin altaanikatos satamaan avautuvine terasseineen. Nämä Seurahuoneen juhlakerroksen tilat ovat säilyneet tähän päivään saakka, osana Helsingin kaupungintaloa.
Seuraava muutosvaihe Seurahuoneella koettiin puolalaissyntyisen ravintoloitsija Wilhelm Noschiksen jatkaessa Kleinehin työtä ja uudistaa hotellia vuonna 1903. Hotellia kunnostettiin 40 vuotta edellisestä muutoksesta; arkkitehti Selim A. Lindqvistin sisustamat huoneet saivat uudet suomalaiset kalusteet, useisiin huoneisiin asennettiin puhelin ja rakennus varustettiin vesiklosetein. Uusi modernisoituva aika näkyi myös ohjelmatarjonnasta, joka sai kevyempiä piirteitä. Elokuvat, populaarikonsertit, varietee ja tango saapuivat Seurahuoneelle.
1900-luvun alkuun tultaessa kaupungin hallinto oli kasvanut uusiin mittoihin. Kenraalikuvernöörin talossa sijainneita raatihuoneen tiloja laajennettiin korttelissa, ja lopulta vuonna 1901 kaupunki osti hallintaansa myös Seurahuoneen tontin rakennuksineen. Ajatuksena oli jatkossa siirtää kaupungin hallinto Seurahuoneeseen. Kaupungin silmäätekevien juhlahuoneisto muuttui luontevasti tuolloin vielä sääty- ja rahavaltaisen kaupunginhallinnon keskukseksi. Muutos edellytti tietysti hotellin toiminnan siirtämistä uusiin tiloihin. Ensi vaiheessa Noschis jatkoi kuitenkin toimintaansa kaupungin vuokraamassa Seurahuoneessa.
Uusi Seurahuone Kaivokadulle 1913
Rautatieaseman ympäristö oli kasvamassa uudeksi keskukseksi taidekouluineen, museoineen ja teattereineen. Rautatietorin tarjontaan kuuluivat myös uudet hotellit ja ravintolat. Kaupungin moderneimpiin kuuluvan liiketalon rakentaminen alkoi Kaivokadun ja Heikinesplanadin kulmassa, siten että viereisen Osakuntatalon arkkitehti Armas Lindgren laati yhtenäisen korttelirakennetta korostavan suunnitelman vakuutusyhtiö Kalevalle 1910-luvulla. Ravintoloitsija Noschis tunsi läheisesti vakuutusyhtiön johdon, jolloin syntyi ajatus Seurahuoneen siirtämiseksi osaksi vakuutusyhtiön liiketalohanketta. Nochis, vakuutusyhtiön johtaja Kurtén sekä arkkitehti Lindgren tekivät tutustumismatkan eurooppalaiseen hotelliarkkitehtuuriin, joka antoi vaikutteita vuonna 1913 valmistuneelle eklektistiselle suunnitelmalle. Yhdessä avustajansa Wivi Lönnin kanssa Lindgren laati suunnitelmat modernista Seurahuoneen hotellista, jonka tiloihin kuuluivat lasikupolin alla sijannut peilien koristama ravintolasali, kahden kerroksen korkuinen juhlasali kabinetteineen, sekä korttelin muotoa heijastanut kaareva käytäväaula. Tilojen arkkitehtuuri tavoitteli yltäkylläistä tyyliä, innoituksena on mainittu mm. Nizzassa sijaitseva hotelli Negresco. Joitakin sisustuksen yksityiskohtia siirrettiin myös vanhasta Seurahuoneesta, teknisten varustusten osalta hotelli oli ehdottoman ajanmukainen. Uusi Seurahuone on mainittu viimeiseksi esimerkiksi keisarillisen ajan ylellisestä rakennustavasta Helsingissä, ja sisustus on monin osin säilynyt edelleen.
Ensimmäisen maailmansodan aikana hotellivieraiden virta tyrehtyi hetkellisesti. Venäjän vallankumouksen jälkeen hotelli täyttyi jälleen, nyt venäläisistä emigranteista. Hotellista muodostui tärkeä tapahtumapaikka suomalaisen liike-elämän ja politiikan vaikuttajille. Kenraali ja myöhempi presidentti Mannerheim suosi hotellia tapaamispaikkana, erityisesti sen turkkilaista salonkia, jonka etuna oli huomaamaton sisäänkäynti. Ravintoloitsijan lesken Anna Noschiksen johdolla keittiö ylläpiti maineensa, ja sanotaanpa Annan haamun edelleenkin kummittelevan ravintolansa keittiön tarkkana vaalijana.
Noschisten suku jatkoi hotellitoimintaa aina 1970-luvun alkuun saakka. Tuolloin kaupungin yhtenä parhaista liikepaikoista olevalle kiinteistölle olisi haluttu rakentaa moderni liikekeskus ja tavaratalo. Syntyneessä suojelukiistassa maan suurimmat lehdet ja monet kulttuurivaikuttajat ryhtyivät kampanjoimaan Seurahuoneen puolesta. Tämän seurauksena hotelli onnistuttiin säilyttämään, ja sen omistajaksi tuli Satu (nyk. Tiivola) ja Leo Vuoristo, jotka jatkoivat hotellin pitämistä muutamia vuosia 1970-luvun puolella. Tämän jälkeen Elanto ja Tradeka ovat seuranneet omistajina, kunnes HYY osti Seurahuoneen vuonna 2018, yhdistääkseen sen Ylioppilastaloon laajennettavaan hotelliin.
Seurahuoneen historia nivoutuu Helsingin menneisyyteen monin eri sitein. Seurahuone on kuulunut kaupungin merkittävimpiin hotelleihin ja huvipaikkoihin. Seurahuone on tervehtinyt kaupunkiin saapujia jo 190 vuotta, ensin kaupungin satamassa ja sen jälkeen rautatieaseman sisäänkäynnin edessä. Seurahuoneen arkkitehtuurilla on kaikissa rakennusvaiheissa ollut merkittävä arvo rakennus- ja kulttuurihistorian näkökulmasta. Nämä arvot muodostavat jatkossakin merkittävän perinnön ja historiallisen voimavaran. Rakennus ja sen arvokkaat sisätilat on suojeltu asemakaavassa.
Mikko Lindqvist, arkkitehti
Kulttuuriympäristöt, Helsingin kaupunginmuseo
Seurahuoneen juhlaliputus Kaivokadulla vuonna 1935. Kuva Olof Sundström, Helsingin kaupunginmuseon kuva-arkisto.
Ylempi kuva: Seurahuoneen vastavalmistunut itämaistyylinen ravintolasali vuonna 1914-15. Kuva Eric Sundström, Helsingin kaupunginmuseon kuva-arkisto.
