Uudenmaankadun mansikkapaikka – kurkistus 1800-luvun helsinkiläispuutarhaan
Etsiessäni Helsingin kaupunginmuseon arkistokokoelmasta tausta-aineistoja Kaupunkiruokaa-näyttelyyn, kiinnitin huomioni yhteen kokoelman harvoista puutarhasuunnitelmista. Piirustuksen yläreunaan on kirjoitettu koukeroisella käsialalla “Plan till Trädgård å Gården No 23 vid Nylandsgatan”. Ehkäpä noin sataviisikymmentä vuotta aiemmin oli joku tarkastellut tätä pientä pastellisävyistä piirustusta teekuppinsa ääressä, sillä oikeaa alareunaa koristaa melkoisen suuri teeläikkä – sen tiedon on konservaattori kirjannut tietokantaan. Itse suunnitelma ei valitettavasti tarjoa nimiä eikä vuosia. Sen sijaan se sisältää seitsemäntoistakohtaisen luettelon puutarhan kasveista ja rakenteista pensasaidoista mansikkamaahan ja kaivosta keinulautaan. Kuvassa vastaavat numerot on merkitty oikeille kohdilleen. Uudenmaankatu 23:ssa on nykyään vuonna 1891 valmistunut kivitalo. Sievä puutarha lehtimajoineen kuuluu sitä edeltäneille vuosikymmenille.
Puutarhasuunnitelma, Uudenmaankatu 23. Helsingin kaupunginmuseo.
Helsingin viidennessä kaupunginosassa sijaitsevan Haarahaukan korttelin tontin numero 18 Uudenmaankadun varrelta, osti Helsingin kaupungilta muurarimestari Nicander vuonna 1825. Hänen jälkeensä tontti vaihtoi omistajaa melko tiuhaan tahtiin. Tontin omistajat olivat koulutettua, hyvin toimeentulevaa väkeä, muiden muassa professori, kauppias, lääkäri ja rehtori. Uudenmaankatu oli 1800-luvun alkupuolella Helsingin esikaupunkialuetta. Matalat puutalot reunustivat katuja, ja pihoilla oli talousrakennuksia, viljelystä ja kotieläimiä. Tuohon aikaan kaupunkien pihapiireissä elettiin hyvin samaan tapaan kuin maaseudullakin. Puutarhanhoito oli suurimmalle osalle kansasta vielä vierasta, sitä pidettiin varakkaan väen hyödyttömänä puuhasteluna. Säätyläisten väljemmillä esikaupunkitonteilla sen sijaan kukoistivat pihapuutarhat, joissa kasvatettiin sekä hyöty- että koristekasveja. Mallia otettiin kartanoiden ja pappiloiden istutuksista sekä kaupunkien puistoista. Kaalimaat ja perunapellot olivat usein kaupungin laitamilla tai sen ulkopuolella.
Punavuorelaisen tontin numero 18 katuosoite on Uudenmaankatu 23. Sen lähikortteleilla on varsin merkittävä puutarhahistoria, olihan naapurustossa ollut 1820-luvulta lähtien C. L. Engelin Bulevardin tontilleen istuttama puutarha, yksi kaupungin kuuluisimmista. Engel kuului Helsingissä puutarhanhoidon edelläkävijöihin ja hänen esimerkkinsä lisäsi helsinkiläisten kiinnostusta puutarhanhoitoon. Engel rakennutti myös huvimajan, josta hän myöhemmin teki kasvihuoneen. 1800-luvun alkupuolella puutarhat oli vielä tapana sommitella symmetriseen muotoon suorine käytävineen. Engelin puutarha noudatti samaa tyyppiä, vaikka hän onkin kertonut tarkoituksella myös rikkoneensa symmetriaa. Vuosisadan puolivälin tienoilla luonnonmuotoja seurailevat puutarhat yleistyivät.
Kivenheiton päähän perustettiin Sinebrychoffin puisto 1830-luvulla. Nikolai Sinebrychoffin, panimon perustajan ja puistotöiden aloittajan, kuoleman jälkeen hänen veljensä Paul siirtyi panimon johtoon. Paulin puoliso Anna jatkoi saksalaisten puutarhuriensa kanssa puiston kehittämistä. Anna Sinebrychoffin kiinnostuksesta puutarhanhoitoon kertoo muun muassa Suomen puutarhaseuran kunniajäsenyys. Sinebrychoffin tiluksilla oli suuria kasvihuoneita ja lavatarhat, joista myytiin kaupunkilaisille vihanneksia ja kukkia. Paul Sinebrychoffin nimi löytyy myös Uudenmaankatu 23:n omistajien joukosta. Tontti oli hänen omistuksessaan lyhyen aikaa 1850-luvun puolivälissä.
Kaupunginarkiston Sinetti-tietokannasta löytyy digitoituna Uudenmaankatu 23:ssa sijainneen puutalon hormi- ja porrasremonttia varten tehty muutospiirustus vuodelta 1879. Piirustuksessa on kuvattu koko tontti ja puutarhan sommittelu on siinä pääosin samanlainen kuin käsillä olevassa suunnitelmassa. Asuinrakennus sijoittuu kadun varteen. Pihan puolella on puolipyöreä kuisti, jolta aukenee näkymä pihan yli suorakaiteen muotoiseen, pensasaitojen ja puiden rajaamaan puutarhaan. Tontti ei ole kovin suuri, kokonaisuudessaan reilut 1200 m² ja siitä puutarhan osuus on ehkä kolmannes.
Lähimpänä asuinrakennusta puutarhaa reunustaa matala happomarja-aita ja muutamia isoja puita. Kuistilta katsottuna oikeanpuoleinen naapuritontti jää korkean syreeniaidan taakse. Happomarja on vanhimpia koristepensaita suomalaisissa puutarhoissa. Pihasyreeniä taas oli Viaporissa kasvatettu jo 1700-luvulla ja helsinkiläisten puutarhoissa se yleistyi 1800-luvun puolivälin jälkeen. Myös monet muut 1800-luvun puutarhoissa suositut kasvit olivat tulleet tutuiksi jo edellisellä vuosisadalla. Näkymän vasemmanpuoleisen naapurin pihalle peittää pitkä piharakennus.
1700-luvulta lähtien puutarhoihin oli kylvetty nurmikoita, rakennettu huvimajoja ja istutettu pensaiden ympäröimiä nurkkauksia lehtimajoiksi. Uudenmaankatu 23:n puutarhassa nurmialueella mutkittelee kahdeksikon muotoinen käytävä. Kummankin lenkin ääripäihin, puutarhan ulkoreunalle, on suunniteltu syreenimaja. Hiekkakäytävä kiertää soikeat, kukkaistutusten, pionien ja matalien pensaiden koristamat nurmialueet. Pionit eli peijoonit olivat muodikkaita pihan kaunistajia 1800-luvun puolivälissä. Yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa Helsingin Kaisaniemessä kasvatettiin useita pionilajikkeita ja kaupunkilaiset saattoivat ostaa niiden siemeniä.
Vanhastaan tontilla oli kasvanut ainakin omenapuita. Myös tontin takarajalle piirretty humalisto saattoi olla vanhempaa perua, olihan humalan kasvatusvelvollisuus kirjattu lakiin jo vuosisatoja aiemmin ja humalatarhoja maataloissa ja säätyläispuutarhoissa ollut ennen muita puutarhakasveja. Pihamaalla on hyvinkin voinut olla myös monenlaisia keittiövihanneksia tuottava kaalimaa ennen kuin lepoa ja virkistystä tarjoavan puutarhan perustaminen tuli ajankohtaiseksi.
Puutarhan perällä, kauimpana asuinrakennuksesta humalasalkojen ja vanhoja omenapuiden vieressä, on kirsikkatarha. Puutarhan omistajan on täytynyt olla erityisen kiinnostunut hedelmäpuiden kasvatuksesta, sillä niiden taimille on varattu oma paikkansa puutarhassa. Hedelmäpuiden, kuten luumun, hapankirsikan, päärynän ja tarhaomenapuun kasvatus yleistyi 1800-luvulla. Tiedetään, että Engel viljeli kasvihuoneessaan kirsikkapuita, joita hän oli istuttanut suuriin saaveihin.
Asuinrakennuksesta katsoen puutarhan vasen puoli on varattu hyötykasveille. Varsinainen keittiökasvimaa oli ehkä jossain kauempana, jos sitä oli ollenkaan. Omenat, karviaiset ja vadelmat mehuihin ja hilloihin on talon väki kuitenkin saanut omasta puutarhasta. Vadelma-aidanne erottaa puutarhan muusta pihasta, ja viinimarja- ja karviaispensaat reunustavat käytävän vieressä kulkevaa nurmikkokaistaletta. Kahdeksikosta erkaantuvan polun päässä on kaivo ja kaivon ja taimiston välissä mansikkamaa. Puutarhakasvina vadelmaa on kasvatettu jo keskiajalla ja puna- ja mustaherukka samaten kuin karviainenkin olivat tuttuja 1700-luvun loppupuolelta lähtien kartanoiden ja pappiloiden puutarhoissa. Puutarhamarjojen uudempi tulokas on puutarhamansikka, joka tuli Suomessa viljelykäyttöön 1800-luvulla.
Suunnitelmassa on huomioitu sekin, että puutarhaviljely ei onnistu ilman vettä ja lannoitusta. Niinpä kaivon lisäksi piirustuksessa on paikka myös kompostille. Se on sijoitettu tontin takarajalle vanhojen omenapuiden katveeseen. Puutarhakasvien kasvattaminen vaatii vahvempaa maata kuin peltoviljely. Myös Engel on kuvaillut, miten pensasaidat ja lehtimajat tarvitsevat syvät istutuskuopat ja muhevaa multaa. Puutarhaviljelijöiden onneksi lantaa oli tuolloin vielä kaupungissakin helposti saatavissa.
Jälkipolvet ovat tunteneet Uudenmaankatu 23:ssa sijainneen puutalon Melanderin talona. Yliopettaja Henrik Leopold Melander osti tontin piirilääkäri Anders Lundeniukselta vuonna 1873 ja asettui taloksi kirjailijapuolisonsa Elisen ja kolmen teini-ikäisen poikansa kanssa. Todennäköisesti tontilla oli tuolloin jonkinlainen puutarha tai muuta viljelystä. Useammallakin edellisellä omistajalla oli ainakin työnsä puolesta ollut kiinnostusta puutarhanhoitoon, kuten kasvi- ja eläintieteen professori Johan Magnus Tengströmillä, joka oli myös yliopiston kasvitieteellisen puutarhan esimies, sekä Paul ja Anna Sinebrychoffilla. Museon kokoelmiin kuuluvassa valokuvassa muratti kukoistaa Melanderin salissa taffelin päällä, mutta verho peittää näkymän ikkunasta puutarhaan. Tämä museon arkistokokoelmassa oleva piirustus tarjoaa näkymän 1800-luvun helsinkiläispuutarhaan – mutta ketä odottamaan piirrettiin keinulauta pihapolun varteen?
Yliopettaja Melanderin talon sali ennen vuotta 1890. Kuvaaja tuntematon. Helsingin kaupunginmuseo.
Kati Selänniemi, tutkija
Lähdekirjallisuutta:
Teija Alanko: Malva ja mulperi. Poimintoja entisajan puutarhoista. SKS 2018.
Eeva Ruoff: Vanhoja suomalaisia puutarhoja. Otava 2001.
