Kaalintaimia ja lavaporkkanaa – muisteluita Tapanilan kauppapuutarhoista
”Meillä oli kauppapuutarha tuolla Malmin ja Tapanilan keskivaiheilla.”
Museoiden kokoelmissa esineet, valokuvat, kartat ja piirustukset kertovat eri aikojen ihmisistä ja ilmiöistä. Kaikki kokoelmissa säilytettävä aineisto ei kuitenkaan kiteydy fyysisiin objekteihin. Museoihin on tallennettuna myös paljon muistitietoa, haastatteluja, muisteluita ja muita ihmisten kertomuksia. Tätä kirjoitusta varten olen avannut Helsingin kaupunginmuseon kokoelmiin kuuluvan kansion, jossa säilytetään Tapanila-seuran muistelutilaisuuden haastattelumuistiinpanoja lokakuulta 1980. Niissä kerrotaan Malmi – Tapanila-alueen kauppapuutarhojen alkuajoista, lantatynnyreistä, torimatkoista ja raparperiviljelmistä. Muistiinpanoista ei käy ilmi, kuka kertojista on milloinkin äänessä, ei välttämättä edes ketkä kaikki olivat paikalla eli tarkemmat viittaukset henkilöihin jäävät minultakin puuttumaan. Mainittakoon, että alueen asukkaat ovat vuosikymmenten mittaan kiitettävästi tallentaneet alueensa puutarhahistoriaa ja sitä on julkaistu muun muassa Malmi-lehdessä ja Tapanila-albumissa sekä Helsingin yliopiston Kansalaismuisti-projektin yhteydessä.
”Mieheni oli ollut kartanon puutarhurina kotikylässään.”
Helsingissä ja sen välittömässä ympäristössä on kasvatettu ruokaa niin kauan kuin kaupunki on ollut olemassa. 1800-luvun loppupuolella teollistuminen toi paljon uutta väkeä kaupunkiin. Helsinkiläisten pihoilla kasvoivat kaali, sipuli ja herne. Vaikka kaikilla ei ollut mahdollisuutta omiin viljelyksiin, ruoan ei tarvinnut tulla kaukaa. Kaupungin alueella oli myös ammattimaista puutarhaviljelyä. Tallbergin huviloiksi kutsutuilta vuokrakasarmeilta nykyisen Kansallismuseon tienoilta aukeni 1800-luvun lopulla näkymä Lönnrothin laajoille kaalimaille. Kaupunkiin päin kuljettaessa oli matkan varrella myös Sagulinin kauppapuutarhan kasvihuoneet ja Tehtaanpuistossa Helsingin kaupungin omat viljelykset. Vanhat kaatopaikka-alueet tarjosivat sananmukaisesti otollisen maaperän puutarhoille, saatiinhan niille kuljetetusta hevosenlannasta ja kotitalousjätteestä lannoitetta. Yksi merkittävimmistä 1800-1900-lukujen vaihteen kauppapuutarhoista oli entiselle kaatopaikalle perustettu Steniuksen puutarha ja siemenkauppa Leppäsuonkadun päässä Kampissa. Kaupunkia ympäröivien kartanoiden mailla kasvatettiin vihanneksia, puutarhamarjoja ja hedelmiä sekä omaan käyttöön että myyntiin.
”Hevosenlantaa ja kaikenlaista muuta tuli rataa myöten monta vaunullista päivittäin.”
Kasvava kaupunki työnsi viljelyksiä kauemmas keskusta-alueilta ja kaupungin laitamat alkoivat kiinnostaa varsinkin maalta muuttaneita asukkaita. Helsingin rajojen pohjoispuolella, junaradan varressa, oli Oulunkylän, Tuomarinkylän ja Tapanilan kartanoiden maita, Oulunkylässä ja Malmilla vanhastaan myös huvila-asutusta. Rautatien läheisyys tarjosi mahdollisuuden yhdistää kaupungissa työssäkäyntiin pienviljelijän elämäntapa. Kaupungin ulkopuolella tonttimaa oli huomattavasti keskustaa edullisempaa ja maata saattoi hankkia laajempiakin viljelyksiä varten. Puutarhanhoitoon kannusti myöskin Tapanilaan vanhalle hiekkakuopalle 1900-luvun alussa perustettu kaatopaikka. Sen paikalla on nykyään Hiidenkivenpuisto. Kaatopaikan läheisyyteen muodostui 1910-luvulta lähtien merkittävä kauppapuutarha-alue. Monet varhaisista puutarhoista sijoittuivat nykyisen Yrttimaantien, entisen Puutarhatien varteen.
Kasvimaan valmistelua Tapanilassa vuonna 1927. Kuva: Harald Löflund / Helsingin kaupunginmuseo
”Tämä on ollut ihan sellainen raivattava tila, vallan lepikkoa.”
Muistelutilaisuudessa paikalla olleet olivat tulleet 1910 – 1920-luvulla lapsina perheidensä mukana Tapanilaan. Moni peri vanhempiensa viljelemän tontin 1940 – 1950-luvulla ja jatkoi sen viljelyä. Joitain tiloja viljeli haastatteluaikaan jo kolmas polvi. Vuosisadan alkupuolen muuttajat edustivat käsityöammatteja, mutta joukossa oli myös ammattipuutarhureita ja maaseudulta tulleita pienviljelijöitä. Maan muokkaaminen viljelykuntoon oli iso urakka. Samoin Yrttimaantie oli vielä 1920-luvulla huonossa kunnossa. Hevosen vetämien rattaiden rautapyörät upposivat napaa myöten liejuun. Asukkaiden keskuudessa oli kuitenkin hyvä yhteishenki ja tie saatiin kunnostetuksi talkoilla. Viljelijät eivät tuolloin puhuneet kauppapuutarhoista vaan pienviljelystä. Moni aloitti vaatimattomasti lavatarha- ja avomaaviljelyllä, sillä kasvihuoneiden rakentaminen olisi ollut liian suuri investointi. Vähitellen viljelykset kuitenkin laajenivat ja vuonna 1935 Puutarhatiellä oli 19 viljelijää, 34 kasvihuonetta ja laajat lavatarhat.
”Harmitti, kun ei minnekään päässyt lähtemään ennen kuin mansikat oli noukittu.”
Tapanilan puutarhat olivat perheyrityksiä, joissa omat lapset ja lapsenlapsetkin olivat työssä mukana. Kesäperkuuseen palkattiin nuoria avuksi. Muistelijat kiittelivät lapsena oppimaansa tehokasta työtahtia. Taimet piti istuttaa illalla, ettei aurinko päässyt polttamaan niitä. Yksi jakoi taimet, yksi porukka istutti ja yksi kasteli. Myös kaalimaiden kastelu kuului nuorison vakiotöihin. Työpäivät olivat lapsillakin pitkiä, seitsemästä aamulla kuuteen illalla. Mansikkamaa oli monen lapsen ja nuoren työsarkaa. Joka toinen päivä mansikat poimittiin ja joka toinen käytiin torilla myymässä. Joskus saattoi käydä niinkin hyvä tuuri, että Elanto osti koko kerralla noukitun seitsemänsataa litraa.
”Ruvettiin sitten viljelemään porkkanaa, kun oli hyvää hiekkamaata, sekä kaalia ja muuta.”
Kauppapuutarhat kasvattivat avomaalla perunaa ja juurikasveja, isommilla tiloilla viljeltiin myös vehnää ja kauraa. Kaali, purjo, porkkana, lanttu ja nauris kuuluivat puutarhojen valikoimiin. Myös salaattia ja pinaattia viljeltiin. Tavallisinta oli perunan, lantun ja kaalin viljely, uusia tuttavuuksia sen sijaan olivat maustekasvit ja vaikkapa lehtiselleri. Myös kukkien viljely oli monelle uutta ja se opittiin vasta ammattipuutarhurien esimerkistä. Koska melkein kaikilla oli kotieläimiä, oli kasvatettava myös heinää.
Puutarhat hankkivat vuosien mittaan lisämaata ja viljelty ala laajeni osalla useisiin hehtaareihin, myös viljeltävien lajien määrä kasvoi. ”Oli mansikkaa ja kaikenlaista. Oli porkkanat, punajuuret, lantut, kaalit, kaalia oli erilaista, oli selleri, purjo ja palsternakka. Maustekasveista puhumattakaan, oli tillit ja persiljat. Sitten oli raparperimaa, meillä oli sitä koko sarka, kaikkia muitakin vihanneksia oli sarkakaupalla.”
”Kaalit kasvoi sellaisiksi, ettei tänä päivänä sellaisia näekään.”
Kasvukautta pidennettiin lavakasvatuksella. Lavat olivat puukehyksiä, joiden päälle asetettiin lasiruuduilla katetut lavaikkunat. Puutarhakautta aloiteltiin jo helmikuussa, jolloin kylvettiin tuhkaa lavatarhaan, jotta aurinko sulattaisi maan nopeammin. Puhdistetut lavat peitettiin iltaisin itsekudotuilla olkimatoilla ja avattiin aamulla lämpenemään.
Monet moittivat peltojen kuntoa, toisaalta kaatopaikan läheisyyttä kiitettiin. Helsingissä oli vuosisadan alkupuolella paljon hevosia ja kaupungista tuotu hevosenlanta oli arvokasta lannoitetta puutarhoille. Viljelijät saivat ostaa lantalappuja ja hakea kaatopaikalta lantaa niitä vastaan. Lanta oli puhdistettava itse, sillä joukossa oli muutakin jätettä, kuten lasia, metallia ja tekstiiliä. Kauppapuutarhoilla myös kompostoitiin mullaksi kaatopaikalta haettua talousjätettä. Vähemmän palanutta lantaa voitiin käyttää lavatarhan pohjaksi: ”Ajettiin sellainen metrin korkea ja pari metriä leveä harju. Sitten kun se rupesi palamaan, levitettiin se ja laitettiin kehykset ja multaa päälle. Siellä kasvoi sitten kasveja. Se oli sen ajan energianlähde, lämpölähde. Ensin yhtenä vuotena pidettiin kurkkua ja muita ja toisena vuotena viljeltiin kaalintaimia ja lavaporkkanaa, aikaista porkkanaa. Kaikki käytettiin hyväksi.”
”Kun meille rakennettiin kasvihuoneet, alkoi se maailmansota.”
Ensimmäiset kasvihuoneet rakennettiin muistelijoiden mukaan 1910-luvun puolivälissä. Yhdellä tilalla Saksasta oli jo tilattu kasvihuoneen lämmityspannut, mutta ensimmäinen maailmasota esti niiden saamisen Suomeen. Ensimmäisiä kasvihuoneessa viljelyjä kasveja olivat kukkien lisäksi kurkku ja tomaatti. Hyötykasveja viljeltiin edelleen enimmäkseen lavoissa ja avomaalla.
Kasvisten osuus suomalaisten ruokapöydässä oli vielä varsin vähäinen. Perunaa, lanttua, kaalia, hernettä ja papua oli totuttu syömään, mutta muita puutarhan tuotteita ei pidetty kunnon ruokana. Ensimmäisen maailmansodan aikainen elintarvikepula muokkasi ruokailutottumuksia ja kasvisten käyttö lisääntyi. Puutarhojen onneksi juurekset ja vihannekset tekivät silloin kauppansa hyvään hintaan.
Toisen maailmansodan aikaan totutuista raaka-aineista oli jälleen pulaa. Varsinkin perunaa, juureksia ja kaalia viljeltiin niin kotipuutarhoissa ja palstoilla kuin ammattiviljelmilläkin. Perunan loppuessa lisättiin lantunviljelyä.
”Viimeisinä vuosina en ole viljellyt muuta kuin kasvihuoneissa tomaattia ja kurkkua.”
Kasvihuoneviljely korostuu muistelijoiden kertomuksissa 1940- ja 1950-luvuista puhuttaessa. Viljely siirtyi tuolloin seuraavalle sukupolvelle ja vanhanaikaiseksi koetun sekaviljelyn jälkeen oli tarve erikoistua. Yrttimaantien varrella olevan tilan omistaja kertoo, että perittyään parin hehtaarin tontin hän laittoi sille kasvihuoneita ja aloitti tomaatin viljelyn. Muussa viljelyssä hän keskittyi purjoon ja selleriin. Kasvihuoneviljelmät suurenivat ja erikoistuivat.
Torikauppaa Kauppatorilla noin vuonna 1930. Kuva: Kalle Havas / Helsingin kaupunginmuseo
”Minäkin ajoin jo neljätoistavuotiaana hevosella torille. Kahden aikaa aamuyöstä lähdettiin Tapanilasta.”
Toreilla oli tärkeä rooli Helsingin ruokahuollossa aina 1900-luvun puoliväliin saakka. Toripaikan saaminen oli ensiarvoisen tärkeää eikä niitä riittänyt kaikille halukkaille. Joskus Tapanilasta lähdettiin liikkeelle jo perjantai-iltana. Tiet olivat huonossa kunnossa ja torilla oli oltava kuudelta aamulla, jos meinasi saada hyvän paikan. Myöhemmin paikat arvottiin. Torilla käytiin myymässä pari kolme kertaa viikossa. Kaikki vihannekset pestiin ja niputettiin torimyyntiä varten.
Joillakin viljelijöillä oli vakituisia asiakkaita kauppahalleissa tai ravintoloissa. Vihanneksia pyrittiin myymään heti tuoreeltaan niin paljon kuin mahdollista. Talveksi porkkanaa ja kaalia säilytettiin kellareissa, mutta niissä ei useinkaan ollut riittävästi tilaa eikä säilyvyyttäkään voinut taata. Purjot ja sellerit varastoitiin kylmiin kasvihuoneisiin. Tukkutorin perustaminen vuonna 1958 helpotti viljelijöiden elämää. Sen jälkeen ei enää ollut välttämätöntä lähteä yötä myöten torimyyntiin.
Kun muistelutilaisuus pidettiin vuonna 1980, oli Yrttimaantien varressa vielä jokunen kauppapuutarha. Nyt neljäkymmentä vuotta myöhemmin paikalla on tiivis pientaloalue. Puutarhamenneisyydestä kertovat vielä kadunnimet ja pihojen kukkivat syreenit. Kaatopaikan toiminta loppui jo 1940-luvulla ja kesällä 2020 Hiidenkivenpuiston nurmikoilla syödään eväitä ja otetaan aurinkoa.
Teksti: Kati Selänniemi, tutkija
Lähdekirjallisuutta:
Aimo Nummi: Puutarhakaupan historia. Siemenkauppiaitten yhdistys ry 1997.
Näkokulmia Helsingin ympäristöhistoriaan. Helsingin kaupungin tietokeskus 2001.
Seppo Simonen: Suomen puutarhatalouden historia 1961.
SCOLA 9780 Valistuksen puutarhakuvia N:o 6. 1934.
