Elämää Eerikinkadun poliisiasemalla vuonna 1918
Yli satavuotiaat kuvat kiinnostavat aina valokuvatutkijaa. Niitä saadaan museon kokoelmiin enää harvoin. Olikin hieno hetki, kun sain vastikään vastaanottaa lahjoituksena harvinaisen aarteen, valokuva-albumin vuodelta 1918. Albumin kuvien välityksellä pystyin pohtimaan, millaista elämä oli poliisisasemalla sisällissodan alkuvaiheessa.
Millaisia kuvia valokuvakokoelmiin otetaan?
Kaupunginmuseon yli miljoonan valokuvan kokoelmaa kartutetaan harkitusti. Kuvilla pitää olla vahva kytkös Helsinkiin. Museolla on myös omat valtakunnalliset tallennusvastuunsa ja kokoelmapolitiikka, joiden perusteella kuvien valintaa tehdään.
Ennen kuin valokuvat päätyvät kokoelmiin, tarvitaan niistä paikka-, aika- ja henkilötiedot sekä tiedot valokuvaajasta. Koska museo ei ota kokoelmiinsa päällekkäistä aineistoa, tarvitaan kuvista joko skannatut tai digikuvatut tiedostot. Niiden avulla voidaan vertailla tarjottuja kuvia jo kokoelmissa oleviin.
Tarinoita ja tietoja
Kohtaamiset ja yhteistyö lahjoittajien kanssa ovat antoisia. Saan kuulla elämää suurempia tarinoita sukulaisista ja ystävistä sekä muistoja kaupungista ja sen tapahtumista. Kuvien äärellä on naurettu ja joskus kyynelehdittykin. Kuvat herättävät tunteita. Kaikki tunnemuistot ja tarinat lisäävät kuvien arvoa ja merkitystä.
Joskus kuviin liittyviä muistoja ja tarinoita on kerrottu sukupolvesta toiseen. Vuosikymmenten kuluessa todelliset tiedot ovat saattaneet muuttua tai vääristyä. Muistitiedossa onkin kiinnostavaa juuri se, miten tarina kerrotaan ja mitä on haluttu muistaa ja välittää eteenpäin, ja mitä ei?
Valitettavan harvoin valokuviin on liitetty kirjoitettua tietoa, siksi niihin liittyvää muistitietoa on vähän. Näin oli tämänkin albumin laita. Lahjoittaja muisteli, että hänen isälleen kuulunut albumi voisi liittyä siihen, että isä oli auttanut punaisia vankeja.
Valokuva-albumin arvoitukset
Albumin kuvat hämmästyttivät minua – en ollut nähnyt vastaavaa kuvakokoelmissamme. Vuoden 1918 tapahtumien Helsinki-kuvista koostettiin aikanaan monenlaisia myyntikuvasarjoja, jotka levisivät laajasti. Nämä eivät olleet sellaisia. Monta kysymystä nousi mieleeni: Miksi miehillä näytti olevan mukavaa poliisiaseman sellien kaltereiden takana? Olivatko he punaisia vai valkoisia? Vietetäänkö kuvissa joulua vai miksi sellejä koristavat hyasinttiasetelmat? Keitä ovat kuvien naiset? Entä kuka albumin valokuvat otti ja miksi?
Onnekseni pikkuista albumia (8,5×13,5 cm) oli säilytetty hyvin. Sen sivuille mustekynällä, koukeroisella käsialalla kirjoitetut tekstit olivat säilyneet luettavina, ja ne antoivat alun tutkimukselleni. Sisäkanteen kirjoitettu teksti Eerikinkadun poliisiasema 1918, sitoi kuvat paikkaan ja aikaan.
Salapoliisityötä
Lähdin etsimään vastauksia kysymyksiini albuminlehdille kirjoitettujen henkilönnimien avulla. Toiveikkaasti tilasin Kansallisarkistoon tutkittavakseni Helsingin poliisilaitoksen III poliisipiirin (Hietaniemi) päivystyskirjat vuodelta 1918. Niistä ei ollut kuitenkaan apua, sillä tietoja albumin henkilöistä ei ollut siellä. Kansalliskirjaston historiallisesta sanomalehtikirjastostakaan ei ollut apua. Puhumattakaan googlesta. Jätin asian mietintämyssyyni.
Onnekseni lahjoittaja antoi ratkaisevan vihjeen. Hän kertoi jututtaneensa veljeään, joka oli muistanut, että heidän isänsä ei ollutkaan toiminut punaisten, vaan valkoisten asioiden hoitajana. Kiitos lahjoittajan, tutkimukseni sai uuden suunnan. Vielä jonkin verran salapoliisityötä ja poliisiaseman tapahtumat alkoivat hahmottua.
Onnistuin saamaan sisällissotaan ja valkoisiin liittyvien hakusanojen avulla Historiallisesta sanomalehtikirjastosta napakympin: Suomen Kuvalehdessä oli julkaistu vuonna 1918 artikkeli, jossa oli juuri näitä samoja kuvia. Artikkelista selvisi, että kuvissa oli vangittuja rautatieläisiä. Sen jälkeen vuorossa olivat haut Rautatieläinen-lehden sivuille.
Pian jo luinkin konduktööri Werner Leonard Ehon muistelmia siitä, miten hänet vangittiin 5.2.1918 ja vietiin Eerikinkatu 10:een, jossa oli jo vangittuina muitakin rautatieläisiä. Kuvissa poseeraavat siis rautatievirkamiehet (ja yksi punakaartilainen), joita vartioivat vuoroin poliisit (heitä kutsuttiin myös miliiseiksi) ja vuoroin punakaartilaiset. Olot eivät poliisiasemalla olleet kehuttavat, mutta konduktööri Ehon kertomuksen mukaan siedettävät.
Kuvissa: Rautatievirkamiehet Johannes Riska, Gabriel Saikko, Nyholm ja Anian Ferdinand Allas. Vartija ja vanki tammipeliä pelaamassa.
Mitä kuvat kertovat?
Saan albumin kuvista sen käsityksen, että vangit ja heidän kuvissa näkyvät vartijansa tulivat hyvin toimeen. Vartijoina toimi vuorotellen sekä poliiseja että punakaartilaisia. Vangit saivat valokuvaajan läsnä ollessa liikkua sellien ulkopuolella ja sisäpihalla. Selleissä on ollut hyvin ahdasta, joten liikkuminen päiväsaikaan oli varmasti tarpeen. Vangit kuluttivat aikaansa juttelemalla poliisiaseman käytävillä ja selleissä. Muutakin viihdettä oli, sillä yhdessä kuvassa vanki pelaa tammipeliä vartijan kanssa.
Omaiset olivat tuoneet vangeille ruokapaketteja, säilykepurkkeja ja juomaa, osa sellaisia herkkuja, joita ei ollut nähty kaupungissa vuosiin. Vankien iloksi oli hankittu myös hyasintteja, joita oli aseteltu kaltereiden eteen. Hyasintit eivät tuohon aikaan liittyneet vain jouluun, sillä sipulikukkia myytiin, vaikka kaikesta oli puutetta.
Albumista löytyi muutamia naisia esittäviä valokuvia. Poliisiaseman siivoja poseerasi vankisellin edessä lattiaharjansa kanssa. Kahvia ja purtavaa vangeille toimittanut ”neitonen”, oli valokuvattu Eerikinkadulla kävelemässä.
Kuvissa: Kahvia vangeille tuova nainen Eerikinkadulla. Siivooja poliisiasemalla.
Vaikka kaupungin kaduilla saattoi kuulua laukauksia, siellä silti liikuttiin, toimitettiin asioita ja hankittiin elantoa. Pula oikeista tiedoista ja ruoasta olivat osa elämää ja välit naapureiden kanssa saattoivat kiristyä äärimmilleen. Kuten Samu Nyström on väitöskirjassaan todennut: vallalle tuli ”pelastukoon ken voi” -tunnelma.
Kuvassa: Lauri Sirelius (1895-1931) kiipeili sellin kaltereissa. Sirelius oli näyttelijä ja laulaja, joka tunnettiin nimellä Pikku-Lassi.
Albumin kuvia katsellessani mieleeni tuli, että meneillään oli yksi poliisiaseman valoisista hetkistä. Niistä hetkistä otettiin varmasti kaikki irti. Lauri Sirelius (hän ei ollut rautatieläinen) virnisti valokuvaajalle ja siivoja katsoi luottavaisesti kameraan.
Kuvattavat asettuivat mielellään ikuistetuksi. Kaltereiden takana kurkisteltiin niin, että jokaisen kasvot näkyivät. Mutta valoisakin hetki saattoi sisällissodan aikana vaihtua hyvin nopeasti vaaralliseksi. Kaikki vangitut niin sodan aikana kuin sen jälkeisinä vuosina elivät pelon ja jännityksen vallassa. Kuolemanuhka oli todellinen vangittujen valkoisten ja punaisten keskuudessa.
Entä kuka otti valokuvat? Uskon, että hän oli joku vartijoiden ja vankien tuttu. Todennäköisesti hän oli albumin lahjoittajan isä. Tuohon aikaan vain harvoilla oli käytössään kamera. Kuvaaja tiedosti, että eletään poikkeuksellista aikaa – oli toimittava ja otettava valokuvia. Kukaan ei tiennyt, saisiko kuvia ottaa enää seuraavana päivänä. Eikä kukaan tuolloin poliisisasemalla olleista voinut aavistaa, että yli sadan vuoden kuluttua valokuvat heitä esittävät valokuvat tulevat julkisuuteen.
Suomen sisällissotaa, sen syitä ja seurauksia voi muistella ja tutkia monista näkökulmista. Tässä esitetyt näkemykset ovat minun tulkintojani siitä, millaista elämä oli helsinkiläisellä poliisiasemalla kevättalvella 1918. Kuvat voi nähdä Helsinkikuvia.fi ja Finna-palvelussa, ja niitä voi kukin tulkita ja arvioida uusista näkökulmista.
Satu Savia
tutkija, Helsingin kaupunginmuseon kuvakokoelmatiimi
Kuvat vuodelta 1918, tuntematon kuvaaja, Helsingin kaupunginmuseo
Kuva albumista, Satu Savia
