Senaatintorin valaistuksen vaiheet
Nyt uusittavaan Senaatintorin valaistukseen liittyy monivaiheinen menneisyys. Helsingin historiallisesti merkittävimmän aukion valaistuksen kerrostumat kertovat kaupungin valojen menneisyydestä laajemminkin.
Senaatintorin valaistuksen menneisyys käsittää monia vaiheita, jotka kytkeytyvät Helsingin kaupunkivalaistuksen kehitykseen yleisemminkin. 1800-luvun alussa Helsingissä katujen valaistusta palvelivat rakennuksiin sijoitetut valaisimet sekä kulkijoiden mukanaan kantamat lyhdyt. Kun Helsingin kaasuvalaistusosakeyhtiö perustettiin vuonna 1860, siirtyi katujen valaistus kaupungin vastuulle. Kaupungin maistraatti määräsi valaistukseen käytettävien lyhtypylväiden mallin sekä niiden sijoituspaikat. Kaasuvalolyhdyt syttyivät ensin Heikinesplanadilla, ja pian tämän jälkeen kaasuvalo ulottui kaupungin keskeisille kaduille Aleksanterinkadulla, Unioninkadulla, Fabianinkadulla, Esplanadilla sekä Kauppatorilla. Ensi vaiheessa Senaatintorin kaasuvalaistus asennettiin rakennuksiin kiinnitettyihin lyhtyihin. Tyylinmukaisia valaisimia sijoittui myös Senaatintorin monumentaalirakennusten ulkoportaisiin. Senaatintorista otetut vanhimmat valokuvat 1860-luvulta ovat ajalta, jolloin valaistuksessa oltiin juuri siirtymässä kaasuvaloon.
Senaatintorin etelälaitaa 1860-luvulla. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo
Sähkövalo
Sähkövalon ensimmäiset kokeilut Helsingissä tehtiin Kaivopuistossa jo 1870-luvulla. Helsingin Sähkövalaistus Oy aloitti toimintansa vuonna 1890; sähköntuotannon painopiste oli tällöin katuvalaistuksen uudistamisessa. Sähkövalaistukseen siirtymisen yhteydessä Senaatintori sai ensimmäiset itsenäiset valaisinpylväät. Tämä varhaisin pylväsmalli ilmenee nykyisin Esplanadin puiston valaisinpylväissä. Katuvalopylväät Senaatintorille sijoitettiin valaisemaan katutilaa, Aleksanterinkadun pohjoiseen linjaan, jossa niitä oli viisi kappaletta erottamassa kadun torin puoleista rajaa muusta aukiosta.
Senaatintorin aukiosuunnitelmia
1800-luvun lopulla laadittiin useita suunnitelmia Senaatintorin koristamiseksi suihkulähtein, viheristutuksin ja valaisimin. Keisari Aleksanteri II:n muistomerkkikilpailu järjestettiin vuonna 1884, ja Walter Runebergin ja Johannes Takasen veistosryhmä paljastettiin Senaatintorilla 1894. Muilta osin aukion kivinen avoin ilme säilyi. Veistokseen liittyi istutuksin koristeltu jalustaosa, joka käsitti myös neljä koristeellista lyhtyä kannattelevaa valaisinpylvästä. Torin muutoksiin kuului myös uusi, kivetty diagonaaliyhteys aukiolle, jonka varrelle sijoittui kaksi valaisinpylvästä. Vuosisadan vaihteen jälkeen Senaatintorin tulevista järjestelyistä tehtiin lukuisia uusia aloitteita ja suunnitelmia.
Raitiovaunuliikenne
Raitiovaunuliikenne alkoi Helsingissä vuonna 1890. Liikenne hoidettiin ensin hevosvetoisella yksiraiteisella rataverkolla. Raitioliikenne sähköistettiin vuonna 1900, ja kohta tämän jälkeen linjoja ryhdyttiin muuttamaan kaksiraiteisiksi. Sähköistetty raitioliikenne toi mukanaan Senaatintorille uuden elementin, raitiovaunuliikenteen ajolankapylväät. Aleksanterinkadun ja Snellmaninkadun varrelle sijoitettiin valaisinpylväitä korkeammat ajolankapylväät katujen torinpuoleisille reunoille. Ajolankojen ripustusvaijerit kiinnittyivät Senaatintaloon ja Aleksanterinkadun varren rakennuksiin. Katunäkymässä rönsyilivät 1900-luvun alussa lisäksi jalkakäytäviä reunustavat sähkö- ja puhelinpylväät, jotka puurakenteisina ulottuivat ajolankapylväitä korkeammalle.
Sähköistetty raitiolinja Senaatintorilla 1900-luvun alussa. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo
Senaatintorin uusi sähkövalaistus vuonna 1911–13
Pääkaupungin satavuotisjuhlien yhteydessä 1911–13 Senaatintorin katuvalaisimet uudistettiin Aleksanterinkadun ja Snellmaninkadun varrella. Senaatintorin valaisintyyppi muuttuu alaspäin suunnatuksi, heijastinkuvulla varustetuksi sähkövalaisimeksi. Nämä katuvalaisimet liitettiin hiljakkoin asennettuihin ajolankapylväisiin, joihin kuhunkin asennettiin symmetrisesti kaksi kaarevan varren päässä olevaa valaisinta. Ajolankapylväät palvelivat tällöin sekä raitiolinjojen ajolankojen ripustusta että katuvalaistusta. Tästä pylväsmallista on kaupunkitilassa säilynyt esimerkki entisellä katumuseolla Sofiankadun varrella. Tämä jugend-valaisinpylväs vaikuttaa olevan kehitetty versio vanhemmasta uusrenessanssi-pylväästä, jonka päähän sijoitettiin pulttaamalla uusi korotettu jatko-osa sekä virtajohdon kaareva suojaputki.
Brunilan kivetysmalli 1930 ja aukion valaistus
Vuosikymmeniä käyty keskustelu torin ulkoasusta päättyi, kun arkkitehti Birger Brunilan vuonna 1926 laatima kivetyksen uudistussuunnitelmaan toteutettiin vuosina 1929–30. Tämä kiveysmalli on säilynyt nykypäivään. Verrattuna 1800–1900-lukujen vaihteessa esitettyihin suunnitelmiin, oli Brunilan suunnitelma maltillinen ja tilan ominaispiirteitä korostava. Uuden järjestelyn arvioitiin vaikuttavan ”mahdollisimman eheästi ja toria ympäröivien rakennusten tyynen, klassillisen tyylin kanssa sopusointuisessa hengessä.” Uusi mattomaisesti ruudutettu kivetyspinta sijoittui symmetrisesti Senaatintorin monumentaalirakennusten nurkkarisaliittien rajaamalle alueelle. Ruudutettua aluetta reunustavat neliömäiset, kivetyt kasetoinnit sekä tumma kivetty lista.
Samanaikaisesti uuden kivetyksen kanssa toteutettiin myös Senaatintorin aukiovalaistus. Valaistusratkaisu toteutui aluevalaistuksena ja se erottui katuvalaistuksesta. Valaistusratkaisu valaisinpylväineen rajasi aukiotilaa sen symmetriaa korostaen. Pylväänä toimi edelleen varhaisin ajolankapylväsmalli, johon oli asennettu kaksi kaarevalla varrella tuettua alas suuntaavaa sähkövalaisinta. Valaisinpylväitä oli uudessa ratkaisussa torin pitkällä sivulla kuusi ja lyhyellä sivulla kolme. Aukion valaistusta palvelivat myös monumentaaliportaiden alapäässä kirkon ristivarren linjaan sijoittuneet kaksi jugend-mallin katuvalopylvästä. Aukiovalaistuksen rinnalle rakennettiin myös erillinen katuvalaistus.
Senaatintorin uusi kivetys ja valaistus vuonna 1936. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo
Uudistus olympialaisten yhteydessä
Seuraava valaistusuudistus Senaatintorille toteutettiin olympialaisiin 1950-luvun alussa. Uuden valaistuksen suunnittelivat arkkitehdit Nils Erik Wickberg ja Aulis Blomstedt. Torialue valaistiin kivetykseen istutetuin, uusin ja modernein valaisimin. Uusi valaisinpylväs oli mittasuhteiltaan siro ja ilmeeltään moderni. Pylväs kapeni ylöspäin, se oli kolminivelinen ja päättyy kalottimaiseen valaisinkupuun, joka toimii heijastuspintana kartiomaiselle ylöspäin suunnatulle valaisimelle. Uudet valaisinpylväät palvelivat yksinomaan torivalaistusta, eikä niihin liittynyt ajolankojen ripustusta.
Uudet 1950-luvun valaisinpylväät sijoittuvat torille 1930-luvun ratkaisua harvemmassa rytmissä. Pylväiden olemus oli salkomainen, eivätkä ne sijoittelultaan tai ilmeeltään olleet tilaa rajaavia. Pylväitä sijoittui torikivetyksen pitkälle sivulle neljä kappaletta ja kaksi torikivetyksen lyhyelle sivulle. Tilallista avoimuutta korosti, etteivät pylväät sijoittuneet kivetyksen nurkkiin kuten 1930-luvun mallissa, vaan ryhmittely oli avonurkkainen. Monumentaalirakennusten keskiakseliin ei sijoitettu valaisinpylväitä, vaan näkymä jätettiin avoimeksi. Nikolainkirkko varustettiin samassa yhteydessä uudella julkisivuvalaistuksella, jota palvelevat valonheitinmastot ovat edelleen käytössä kirkon yläterassilla.
Senaatintori Suomen olympialaisten aikaan. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo
Aukiovalaistuksen rinnalla myös katuvalaistus uudistettiin. Katuvalaistusta palvelivat uudet kaarevavartiset Y-valaisinten pylväät, jotka sijoittuvat Aleksanterinkadun varrelle sekä yliopiston ja Senaatin molemmin puolin jalkakäytävälle. Nämä valaisinpylväät eivät olleet enää raitiovaunujen ajolankojen kannattimia, vaan kannatus toteutettiin erillisinä rakenteina. Ajolankapylväiksi jäivät edelleen vanhinta sähköraitiovaunuja varten 1910-luvulla asennetut pylväät. Katuvalaistuksen ja raitiovanuliikenteen osalta tilanne Senaatintorilla kuitenkin muuttui vähä vähältä 1960–70-luvuilla.
Senaatintorin 1980-luvun aukiovalaisimet
Kaupungintalokortteleiden uudistuksilla 1960-luvulla oli merkittävä vaikutus Senaatintorin ympäristöön. Hanke ajankohtaisti kaupungin historiallisesti arvokkaimman kaupunkiympäristön suojelun. Senaatintorin osalta asemakaavan uudistukseen ryhdyttiin vuonna 1973. Vuonna 1977 kaupunkisuunnitteluvirastossa julkaistiin alueen suojelutavoitteita käsittelevä tutkielma. Empire-keskustan rakennusten, pihojen, aukioiden ja puistikoiden rinnalla alueen ominaisluonteeseen vaikuttavina elementteinä nähtiin myös katupäällysteet ja valaistuslaitteet. Suojeluohjelmassa todettiin kriittisesti Senaatintorin sähköpylväiden olevan esimerkki ympäristöarvojen heikkenemisestä.
Senaatintorin modernistiset valaisinpylväät poistettiin vuonna 1978, jonka jälkeen Senaatintori oli ilman aukiovalaistusta lähes vuosikymmenen. Katuvalaistuksen tarjosivat laatikkomaiset liikennealueen valot, uutta ratkaisua odotettaessa.
Senaatintorin uudet aukiovalaisimet toteutettiin vuonna 1986, arkkitehti Antero Markelinin suunnitelmien mukaisesti. Markelinin valaisintyyppi edusti postmodernia muotomaailmaa. Valaisimena toimivat pareittain ryhmitellyt pallovalaisimet, jotka liittyvät korkeiden pylväiden runkoon kaarevin tukivarsin. Valaisinpylväiden mittakaava kasvoi merkittävästi, koska valaisinpylväät palvelivat samalla myös ajolankojen ripustusta. Tämä johdosta torin eteläreunan valaisinpylväsrivi siirrettiin kivetyn aukion reunalta Aleksanterinkadun varrelle. Uusien valaisinpylväiden mittakaava kasvoi arkkitehtuurin kokoluokkaan, ja pylväiden sekä valaisinten peittävää vaikutusta monumentaalirakennusten arkkitehtuuriin onkin kritisoitu.
Senaatintorin 1980-luvulla toteutettu valaisinpylväs. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo
Senaatintorin uusi valaistus
Nykyaikainen valaistustekniikka on kehittynyt voimakkaasti verrattuna aiemmin käytössä olleeseen 1980-luvun tekniikkaan. Tämä on avannut uusia mahdollisuuksia Senaatintorin valaistuksen kehittämiseen. Nyt toteutuneessa Senaatintorin valaistusratkaisussa aukion aluevalaistuksesta luovutaan, ja valaistuksen painopiste siirtyy julkisivujen valaistukseen. Pimeän ajan Senaatintori ilmenee nyt arkkitehtuurin rajaamana julkisena tilana, arkkitehtuurin ja tilan hierarkiaa hienovaraisesti ilmentäen. Valon kätketty rooli luo tilaa ja korostaa alueen rakennuksia.
Valaistusta palvelevilla pylväillä on näkyvä rooli aukolla, ja itse valaistuksella muotoillaan torin pimeän ajan ilmettä. Valaistusratkaisun Senaatintorin ympäristöön on suunnittelut Roope Siiroinen/Valoa Oy, ja valaisinpylväiden ratkaisua haettiin avoimella kilpailulla. Helsingin kaupungin, Arkkitehtiliitto Safan ja muotoilualan Ornamon vuonna 2018 järjestämän suunnittelukilpailun voittivat Iikka Airas, Auvo Lindroos ja Teemu Seppänen/Futudesign Oy. Kilpailuvoiton perusteella kehitetty valaisinpylväs palvelee julkisivua valaisevien heitinten ripustusta sekä raitiovaunujen ajolankojen ripustusta. Katualueen valaistus toteutetaan pylväisiin liittyvillä led-valaisimilla. Uusien pylväiden muotoilu on pelkistynyt ja moderni. Pylvään rungolla on ilmettä keventävä ristinmuotoinen rakenne. Pylvään liittymä toripintaan tapahtuu pyöreällä nivelosalla. Valaisinpylväs on suunniteltu tarvittaessa irrotettavaksi, jotta erilaiset kuljetukset ja siirrot torille helpottuvat. Uudet pylväät tarjoavat myös tapahtumasähkön alueelle.
Lopuksi
Senaatintorin valaistusratkaisut ovat vaihdelleen eri aikakausien ja teknisten ratkaisujen rytmittämässä ketjussa. Arkkitehtuurin ja valon liitto on aina kuitenkin erottamaton. Luonnonvalo on elävä ja jatkuvasti muuntuva ympäristö arkkitehtuurille, ja valolla ja sen havainnoimisella oli keskeinen asema myös 1800-luvun alun arkkitehtuurin kokemuksissa. Taivaankaari ja pilvet, luonnonvalon aika ajoin saamat sävyt, matalalta valaiseva aurinko, kontrastit valon ja varjon välillä ja valon hämy olivat maalauksellisia teemoja ajan arkkitehtuurin ja kuvataiteen parissa. Senaatintorin uusi valaistusratkaisu avaa pimeän ajan kokemukseen uusia, historialliseen ympäristöön kytkeytyviä arvoja.
Kirjoittaja: Mikko Lindqvist, arkkitehti SAFA, kulttuuriympäristötiimi, Helsingin kaupunginmuseo
Kirjallisuutta:
Museovirasto rakennushistorian osasto, Helsingin vanhan kaupunginosan rakennushistoria ja suojelutavoitteet. Helsingin kaupungin kaupunkisuunnitteluvirasto. AB 3:77, 1.3.1977.
Salonen Kati, Schalin Mona, Torikorttelit – Katu- ja torialueiden päällysteet, rakennushistoriallinen selvitys. HKR, 2011.
Helander Vilhelm, Yksityisiä huomioita julkisten tilojen ja talojen ulkovalaistuksesta. Rakennustaiteen seura jäsentiedote 5/2006
