Garden Helsinki ja Eläintarhan urheilupuiston kerrostumat
Poikkeuksellistenkin aikojen keskellä kaupungit pysyvät kaupunkilaisten elinympäristönä. Tutut paikat ja toiminnat saavat uusia merkityksiä ja näyttäytyvät olosuhteista johtuen uudessa valossa. Kaupungit muuttuvat sekä fyysisesti että mentaalisesti, ja muutos on jatkuvaa.
Jörn Donnerin elokuva Yhdeksän tapaa lähestyä Helsinkiä (1982) on kiinnostava dokumentti kaupungista. Donnerin mukaan kaupunki on tiedon kohtauspaikka. Tieto kumpuaa kaupungin elämästä, kiinnittyy sen ihmisiin, paikkoihin ja tiloihin. Kaupunki ei yksinomaan säilö tietoa, vaan se toimii tiedon kohtaamispaikkana ja uusien asetelmien syntyalustana. Näistä kohtaamisista rakentuvat kaupungin historialliset kerrostumat ja niiden arvo.
Nyt ajankohtainen Garden Helsinki -hanke on herättänyt kritiikkiä, kaupunkikuvan ja kulttuuriympäristön näkökulmasta. Museovirasto on nostanut kaavamuutoksen lainmukaisuuden hallinto-oikeuden tarkasteluun. Paikan kerrostumat ovat jälleen ajankohtaistuneet: miten kulttuuriympäristön kerrostumat Eläintarhan urheilupuistossa ovat syntyneet?
Helsinki on historiallisesti kerrostunut kaupunki. Sen asemakaava syntyi empire-kaudella, jolloin kaupunki rakennettiin väljästi, pääosin puisin rakennuksin. Asemakaavan keskeiset piirteet säilyivät 1800-luvun lopulta alkaen uudistuneessa kivikaupungissa, teollistumisen luodessa vaurautta ja ennennäkemättömiä rakentamisen mahdollisuuksia. Modernismi 1950–60-luvuilla avasi jälleen uudistumisen jakson, jota leimasivat visiot moottoriteistä, kaupunkisaneerauksesta ja moderneista asemakaavaihanteista. Tämän murroskauden kerrostumat jäivät kantakaupungissa sirpaleiseksi. Menneen kaupungin arvot koettiin korvaamattomina, ja kehityksen kritiikki sai tilaa. Uudenlaisetkin tarpeet voitiin täyttää vanhaa kaupunkirakennetta säilyttäen, silläkin nähtiin arvoa. Kantakaupunki säilyi, ja sen kerrostunut kokonaisuus.
Kerrostumat ja kasvu näkyvät myös Eläintarhan urheilupuiston historiassa. Eläintarhan alue muodostaa Helsingin keskuspuiston historiallisen ytimen. Idea keskuspuistosta oli syntynyt Helsingin ensimmäisen asemakaava-arkkitehti Bertel Jungin ajatuksissa vuonna 1911. Kansainvälisten esikuvien mukainen Keskuspuisto nähtiin tuolloin tarpeellisena osana tiivistyvää ja kasvavaa korttelikaupunkia, eräänä hyvän ja terveellisen asumisen tekijänä. Jungin visio keskuspuistosta tukeutui alueen historiaan, maisemallisiin arvoihin ja jo vuosisata aikaisemmin aloitettuun puistorakentamiseen. Kaupungin ulkopuoliset Töölönlahden rannat olivat jo 1700–1800-lukujen vaihteesta ehtineet kehittyä yhtenäiseksi puistomaiseksi, virkistyksen ja vapaa-ajan maisemaksi, terveyslähteineen, krouveineen, istutettuine puistoineen ja huviloineen.
Töölönlahden ympäristöä oli kehitetty puistosuunnittelun keinoin. Sijainti asemakaava-alueen ulkopuolella mahdollisti yksityiset, suurimittakaavaiset aloitteet. Töölön puistoyhtiö perustettiinkin kaupungin varakkaimpien porvareiden toimesta vuonna 1848. Johtoajatuksena oli kansanpuiston rakentaminen, kansainvälisen Kaivopuiston ja säätyläisten Kaisaniemen puiston rinnalle – kaupungin asukkaista jokaiselle jotakin.
Töölön puutarhayhtiön suunnittelijaksi saatiin ruotsinmaalainen Knut Forsberg, jonka visio romanttisesta maisemapuutarhasta toteutui paikallisin vivahtein ja alueen luonnon tarjoamia lähtökohtia hyödyntäen 1850-luvun alusta alkaen. Forsbergin mukana alueelle kotiutui myös nimi Eläintarha, joka viittasi suunnittelun tukholmalaisiin esikuviin, Djurgårdeniin. Puiston merkitys kaupungin elämälle muodostui tärkeäksi, erityisesti kun se puistoyhtiön vuokra-ajan päätyttyä 1870-luvulla siirtyi takaisin kaupungin hallintaan. Puiston ylläpitämisestä ryhtyi vastaamaan Suomen puutarhayhdistys, jonka perustamia taimistoja ja tiloja löytyy edelleen alueelta.
Eläintarhan maisemapuutarha 1870-luvulla. Kuva: Eugen Hoffers / Helsingin kaupunginmuseo.
Helsingin ensimmäinen kaupunginpuutarhuri Svante Olsson ryhtyi 1890-luvulla kehittämään puistoa kunnallisesta näkökulmasta käsin. Hänen visionsa keskuspuistosta yhdisti kaikki Töölönlahden viheralueet Hesperiasta, Töölöön, Alppilaan, Linnunlauluun ja Kaisaniemeen, yhdeksi laajaksi lahden ympärille kiertyväksi puistovyöhykkeeksi. Puiston toiminta ei enää rajoittunut luonnosta nauttimiseen, vaan tarjosi myös aktiiviset puitteet kaupunkielämälle, leikille ja urheilulle. Puistoihin avautui tapahtumakenttiä; lyhytikäiseksi jäänyt pyöräilyrata rakennettiin Eläintarhan ytimeen ja myös ensimmäinen yleisurheilukenttä raivattiin vuonna 1910 alueen koillisosan rautatieseisakkeen yhteyteen. Eläintarhan kentällä juostiin vuosisadan alkupuolella tunnetuimmat suomalaiset maailmanennätykset, aloitettiin yleisurheilun maaottelutoiminta ja kansainväliset jalkapallo-ottelut. Olympialiikkeen saatua nostetta 1900-luvun alussa, ryhdyttiin myös Helsinkiin visioimaan urheilustadionia. Keskuspuiston sijaan stadion kaavailtiin puiston ulkolaidoille Laaksoon, näin säästäen Eläintarhan puistoja ja istutuksia.
Eläintarha kansanpuisto sai uutta poliittista sisältöä 1900-luvun yhteiskunnallisten muutosten keskellä. Aiemmin säätyperusteisesti järjestynyt kansa ryhmittyi uusien poliittisten aatteiden ympärille. Eläintarhan kansanpuistosta muodostui tällöin työväestön joukkokokousten paikka. Ensimmäiset vappumarssit vuodesta 1906 alkaen suuntautuivat kaupungin rajalta Töölön läpi Mäntymäen kentälle, jonka lämpimät rinteet houkuttelivat keväiseen aikaan. Harjun lakea koristaneet pilvimännyt toivat vehmaaseen puistonäkymään juurevan kotimaisen luontotyypin. Poliittinen merkitys korostui punaisten ottaessa vuonna 1918 Mäntymäen hetkeksi kaatuneiden hauta-alueeksi. Kansalaissodan uhrien muistomerkiksi pystytetty taitelija Taisto Martiskaisen Crescendo (1970) sijoittui Eläintarhan pohjoisosiin kiinnittyen alueen historian vaiheisiin.
Crescendo-muistomerkin vihkiminen vuonna 1970 keräsi suuren joukon yleisöä. Kuva: Simo Rista SER / Helsingin kaupunginmuseo.
Asemakaava-arkkitehti Bertel Jungin tarttuessa 1900-luvun alussa Keskuspuiston suunnitteluun sai puistomainen alue uusia arkkitehtonisia piirteitä, pienoismetropoliksi kasvaneen kaupungin ytimessä. Alueen lounaiskulmaan suunniteltiin monumentaalinen julkisten tilojen rakennusryhmä, joka muodosti juhlavan portin puistolle, samalla kytkien sen Töölön asemakaavaan. Unelma stadionista unohdettiin kuitenkin hetkeksi, ja sitä kiireellisemmät kaupunginsairaala ja tuberkuloosisairaala sijoitettiin metsäpuistoon urheiluareenan sijaan. Keskuspuiston laajentuminen pohjoiseen haluttiin pitää tulevaisuuden mahdollisuutena, ja sairaala-alueet määriteltiinkin toteutettavaksi puistomaisesti. Rakentamista kompensoitiin osoittamalla juuri kaavoitetun Töölön läntiset rantakorttelit puistoiksi, josta syntyivät lähtökohdat Sibeliuksenpuiston rakentamiselle.
Yksityiset aloitteet liittyivät myös Töölön pallokenttien perustamiseen, jalkapallon saadessa keskeisen aseman helsinkiläisessä joukkueurheilussa. Töölön puiston länsipuoliset osat olivat edelleen viljelytontteja, jotka yksityinen Ab Bollplan vuodesta 1914 alkaen vuokrasi ja tasoitti nurmikentiksi. Jalkapallokentät laajentuivat vähitellen koko puiston pituudelle, ja ne ovat edelleen uudistetussa muodossa paikoillaan. Pallokentän suosion siivittämänä syntyi kaupungin ja liikuntajärjestöjen perustama Stadion-säätiö vuonna 1927, joka ryhtyi toteuttamaan pitkäaikaista unelmaa olympiastadionista.
Stadionin sijaintipaikaksi kaavailtiin Bertel Jungin avaama monumentaaliakseli Eläintarhan puistoon. Julkisessa keskustelussa funktionalistisen murroksen herättämänä arkkitehtiliitto esitti huolensa rakentamisen kielteisistä vaikutuksista puistoympäristöön. Niinpä ideakilpailun ja varsinaisen v. 1933 arkkitehtuurikilpailun eväste olikin pyrkiä ylläpitämään ja sovittamaan alueen rakentaminen puistomaiseen ympäristöön. Tavoitteena oli kiinnittää rakennus orgaanisesti ympäristöön ja sen asemakaavaan; samalla arkkitehtuurin tuli vastata koko maan urheilukeskuksen arvoa. Monien kansallista symboliikkaa huokuvien ehdotusten keskeltä voittajaksi valittiin funktionalistista tarkoituksenmukaisuutta muotokielellään edustanut Yrjö Lindegrenin ja Toivo Jäntin suunnitelma. Stadion valmistui vuonna 1938, mutta se on nykymuodossaan monien kerrostumien ja korjausvaiheiden luoma kokonaisuus, jonka ominaispiirteet ja arvo ovat säilyneet tähän päivään. Stadioniin liittyvän puistomaisen kokonaisuuden tavoitteet näkyvät varhain istutetussa geometrisessa puuryhmässä, 30-luvulla paikalle siirretyissä Paavo Nurmen kujan lehmusistutuksissa, sekä Mäntymäen säilyneissä piirteissä. Olympialaisten toteutuessa alueelle rakennettiin vielä arkkitehti Jorma Järven suunnittelema uimastadion, jonka ympäristöön toteutettiin myös korkeatasoinen vihersuunnitelma.
Olympiastadion olympialaisten vilskeessä 1952. Kuva: Yrjö Kohonen / Helsingin kaupunginmuseo.
Lennokas ilmakuva stadionista kaupunkimaisemaa vasten. Kuva: Volker von Bonin / Helsingin kaupunginmuseo.
Pallokenttien pohjoisosiin saivat sijansa myös uudet, nousevat urheilulajit. Helsinki Lawn-Tennis Klubin rakentamat tenniskentät sijoittuivat varhain 20-luvulla Nordenskiöldinkadun varrelle. Jääkiekko astui kuvaan 1950-luvulla, jolloin sille varattiin alue tenniskenttien eteläpuolella. Kentän ylläpitoon perustettu Jääkenttäsäätiö vuokrasi alueen 1950-luvun alussa, ja tekojäärata valmistui lopulta vuonna 1958. Kun Suomessa järjestettiin maamme ensimmäiset jääkiekon maailmanmestaruuskisat vuonna 1965, oli jääkiekko jo muuttunut sisälajiksi. Kisoja varten suunniteltiin maamme ensimmäinen jäähalli, olevan jääkentän yli kurottuva betoninen rippurakenne katsomoineen. Hallin rakentamisen yhteydessä Nordenskiöldinkadun tenniskentät muuttuivat hallin sisäänkäyntiaukioksi.
Olympiakylän ilmakuva juuri ennen jäähallin rakentamista 1964. Kuva: SKY-FOTO Möller / Helsingin kaupunginmuseo.
Jäähalli valmistui harjanteen ja kallioiden katveeseen. Kuva: Volker von Bonin / Helsingin kaupunginmuseo.
1960-luvun puolivälissä vallinnut näkemys kaupungin vapaasta autoilusta sai manifestinsa jäähallin laajassa suunnittelemattomassa parkkialueessa, jonka tieltä paikalla sijainnut koulupuutarha sai väistyä. Kaupunginhallinnossa vaikuttanut muurarimestari Ärt oli vuosisadan alussa lahjoittanut puutarhan kaupungin lapsille, joilla ei muuten olisi mahdollisuutta kesänviettoon kaupungin ulkopuolella. Autoilu valtasi samoin myös stadionin joukkotapahtumien ulkoalueet, joihin piirrettiin parkkiruudut.
Eläintarhan urheilupuiston myöhempiä käyttöjä ovat olleet mm. Eläintarhan ajot, jotka keväisin 1930-luvulta 60-luvulle toivat vauhdikkaan moottoriurheilun puistokaduiksi rakennetuille väylille. Skeittipuisto Micropolis vuodelta 2006 edustaa nykyaikaista urheiluympäristöä, jonka betonirakenteet maisemoituvat alueen ympäristökuvaan. Viimeisimpiä muutoksia on pallokentän talvikäytön mahdollistava kuplahalli, jonka tilapäinen rakenne pyrittiin yksinkertaisin piirtein sovittamaan ympäristöön vuonna 2014.
Eläintarhan urheilupuiston historiassa yhdistyvät arkkitehtuurin ja maisemasuunnittelun perinteet, jotka muodostavat rakennushistoriallisesti arvokkaan kokonaisuuden. Jäljet varhaisimmistakin alueen vaiheista ja luonnon lähtökohdista ovat edelleen tavoitettavissa. Eläintarhan urheilupuisto osana Helsingin keskuspuistoa on arvokas, koko kaupungin identiteettiä välittävä historiallinen paikka, ja sillä on myös vahva kansallinen merkitys. Tälle alueelle suunnitellaan nyt jättikokoista Garden Helsinki -hanketta.
Garden Helsinki -hankkeeseen sisältyvä mittava asuntorakentaminen on tavoitteiltaan ja vaatimuksiltaan vastakkainen julkisen urheilupuiston näkökulmasta. Suunniteltu rakentaminen tapahtuu korkein muurimaisin rajauksin, muodostaen suljetun korttelikokonaisuuden – vastoin puiston ominaispiirteitä. Rakentaminen perustuu kansirakenteisiin, jotka syrjäyttävät puiston maisemarakenteen. Rakentamisen korkea mittakaava kilpailee ympäristön historiallisten kansallismonumenttien kanssa. Korjatussakin suunnitelmassa nämä ristiriidat ovat säilyneet. Kokonaisuutena ottaen Eläintarhan urheilupuiston suunnitelmat katkaisevat monin tavoin yhteyden alueen pitkään vallinneisiin ominaispiirteisiin.
Kulttuuriympäristöt rakentuvat kerrostumista. Vain harvat ympäristöt tai kohteet säilyvät aikojen läpi muuttumattomina; kerrostumien ketjuun kiinnittyy kohteiden elävää historiaa. Kerrostumat kytkeytyvät ympäristön ja arkkitehtuurin ominaispiirteisiin, joita ne tukevat ja kehittävät. Joskus toimenpiteet voivat myös särkeä ympäristöä, olla kohteen ominaispiirteiden vastaisia. Garden Helsinki -hanke ei tästä näkökulmasta muodosta Eläintarhan kulttuuriympäristön ominaispiirteiden mukaista kerrostumaa, vaan on niiden vastainen hanke. Kaupunginmuseon lausunnot hankkeen kaikista kaavavaiheista ovat olleet kielteisiä. Kaupunginmuseon rooli perustuu uudistuneen museolain mukaiseen itsenäiseen asemaan alueellisena vastuumuseona, kulttuuriympäristön asiantuntijaviranomaisena. Museovirasto katsoo hallinto-oikeudelle jättämässään valituksessa, että hanke uhkaa Olympiarakennusten välittömässä läheisyydessä kansallisen kulttuuriperinnön arvoa ja asemaa eikä siten täytä kulttuuriympäristöä koskevia valtakunnallisia alueidenkäyttötavoitteita.
Eläintarhan urheilupuisto sisältää lukuisia historiallisia kerrostumia. Se on menneisyydessä ollut kaivopuisto, maisemapuisto, keskuspuisto, puutarhakeskus, kansanpuisto ja urheilupuisto. Uusia kerrostumia on rakentunut, vanhat ovat muuntuneet, osa kerrostumista on myös väistynyt. Merkit eri vaiheista ovat luettavissa ympäristöstä ja sen kehityksestä. Kaikissa vaiheissaan alueen ominaispiirteiden ydin on kuitenkin säilynyt. Nyt esillä olevat Garden Helsinki -suunnitelmat uhkaavat peruuttamattomasti rikkoa arvokkaan kokonaisuuden.
Mikko Lindqvist
Helsingin kaupunginmuseo, kulttuuriympäristötiimi, arkkitehti SAFA
Kaupunginmuseo ei ole puoltanut Garden Helsinki -hanketta sen kaavoituksessa.
Eläintarhan luoteisosan ympäristöhistoriallinen selvitys on valmistunut vuonna 2017.
