Toisen romu on toisen aarre
Työväenasuntomuseon tiskille alkoi kesällä kertyä merkillisiä löytöjä, joista avautui kutkuttavia tarinoita.
Suloinen kissapostikortti, kiväärin luodit, Elannon tulitikut ja apteekin lasipullo. Mitä yhteistä on kuvan esineillä? Ne kaikki ovat löytyneet kuluneen kesän aikana Työväenasuntomuseon naapuritalojen, vuonna 1909 silloiselle Kristiinankadulle rakennettujen kunnallisten työväenasuntojen remontissa – ja kukin niistä kertoo elämästä työväen hellahuoneissa.
Löytöjä karttui ja kiinnostus kasvoi
Tämän kirjoittaja istui museopuodin tiskin takana heinäkuun helteisenä päivänä, kun eräs museon naapuritalojen asukas astui sisälle mukanaan tuliaisia remonttimiehiltä. Luoteja, kalenteri vuodelta 1881, revennyt valokuva ja vanha maustepurkki. Naapuri kertoi esineiden löytyneen ullakon välipohjasta, hiekasta lattialautojen alta, ja arveli niiden kiinnostavan museon henkilökuntaa. Ja meitähän kiinnosti!
Kiitimme kovasti ja ilmoitimme, että uusia löytöjä saa tuoda. Remontin edetessä niitä alkoi ilmaantua tiskille lähes päivittäin – kirjeitä, kolikoita, valokuvia, postikortteja, sanomalehtiä ja kaiken maailman tavaraa puukoista pyykkipoikiin. Vastaan tuli kaikkea, mitä voi kuvitella lattianrakoon aikojen saatossa lipsahtaneen, myös sen kokoisia esineitä, että ne tuskin ovat sitä tietä mahtuneet. Onko ne pantu tarkoituksella pois silmistä, pois mielestä?
Museokausi ja remontti eivät ole vielä ohi, ja esineitä on kertynyt jo kuutisenkymmentä. Nähtäväksi jää, mitä naapuritalojen ullakot meille vielä tarjoavat.
Kuvassa: Kirstinkadun työväenasunnot kesällä 1955. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo / S. Salokangas
Elämää Kristiinankadulla
Valtaosa esineistä on vuosikymmeniä vintin välipohjan hiekassa maatessaan kärsinyt – ne ovat likaisia, reikäisiä ja revenneitä. Huono kunto ei heikennä tarinaa, jota esineet kertovat. Ja kuinka vähällä ne olivat päätyä roskiin!
Arkea kuvaavat etenkin ruoanlaittoon ja keittiöön liittyvät tavarat, kuten neilikkapussi (sisältöineen!), sokerisakset, tulitikkuaski ja Elannon ostomerkit. Suomessa neilikka on kuulunut erityisesti jouluruokiin. Sokerisakset muistuttavat ajasta, jolloin sokeritoppa oli sokerin yleinen valmistusmuoto. Tulitikut olivat tarpeen hellahuoneissa, joissa talvisin pidettiin jatkuvasti tulta yllä. Elannon ostomerkkejä kerättiin, palautettiin kauppaan ja saatiin näin ostohyvitystä.
Historian synkistä vaiheista kertovat luodit, jotka museon esinetutkijan mukaan lienevät saksalaisesta Mauser-sotilaskivääristä. Ne saattavat hyvinkin olla sisällissodan ajalta, jolloin Kristiinankadun työväenasunnoissa oli punakaartilaisia yli kymmenessä perheessä. Mieltä jää kutkuttamaan, miten luodit mahtoivat päätyä ullakon lattian alle…
Erään Konttisen talouden jäljiltä ullakon välipohjaan ovat jääneet sähkömittarin mittaustodistus, uudenvuoden postikortti ja kouluvihko. Hellahuoneissa asuneiden lasten koulunkäyntiä kuvaavat vihon lisäksi myös ylemmän kansakoulun todistus vuodelta 1921 ja lukujärjestys.
Remontissa on noussut esiin muitakin lasten tavaroita, kuten nuken hattu, pilli ja viestilappu, jossa sovitaan, ”ettei enää juosta poikien perässä”. Liekö lupaus pitänyt?
”Parhain sisko, terve taas täältäpäin maailmaa”
Merimies Kalle Virtasen kirjeet perheelleen Kristiinankadulle kiinnostivat ja huvittivat meitä. Kirjeitä löytyi kaksin kappalein: yksi äidille ruotsiksi ja toinen siskolle suomeksi. Hellahuoneesta suureen maailmaan ponnistanut Kalle toimi merimiehenä 1920-luvulla ympäri maailmaa ja päätyi Amerikkaan asti.
Kalle kirjoittaa vauhdikkaasti ja humoristisesti seikkailuistaan Ranskan, Italian ja Egyptin satamissa. Hän kuvailee Italian tapahtumia vuonna 1922 suurlakkoineen ja fasisteineen, piirtää pilakuvan itsestään siskon pyydettyä valokuvaa ja kertoo matkaavansa Jerusalemiin asti. Myöhemmin Kalle suuntasi New Yorkiin. Merimiehen kirjeet kenties nostivat kaukomaiden tapahtumat puheenaiheiksi Kristiinankadullakin?
Vielä on yksi ullakko tutkimatta
Museotyöntekijälle pienimmätkin löydöt ovat kiinnostavia. Nämä merkit eletystä elämästä taloissa, joiden pihalla allekirjoittanut on oppaana viettänyt kesiään, herättävät uteliaisuuden ja saavat mielikuvituksen lentämään. Samalla ne kertovat uusia tarinoita talon asukkaista.
Työväenasuntomuseon talossa asuttiin aina 1980-luvulle saakka, ja se on nyt tontin neljästä puutalosta ainoa, jonka ullakkoon ei ole kajottu. Istuessani vakipaikallani museopuodin tiskin takana käännän väkisinkin katseeni kattoon ja pohdin, mitä kaikkea ylläni olevasta vintin välipohjasta voisikaan löytyä?
Kirjoittaja ja kuvat: FM Merilla Laitinen
