Mitä sitten jos vähän järkyttyykin?
Millaisia tunteita näyttely saa herättää? Uudessa Helsingin kaupunginmuseossa tunteet ovat vahvasti esillä. Halutaan ihmisten rakastuvan Helsinkiin. Halutaan herättää muistoja ja uteliaisuutta historiaa kohtaan koskettamalla tunteita. Mutta millaisia tunteita? Entä jos joku pahoittaa mielensä?
Museoissa toimii usein hiljainen ennakkosensuuri, joka karsii näyttelyistä särmät. Näyttelytyöryhmissä käydään keskustelua siitä, mitä ja miten asioita esitetään, ettei kukaan vaan loukkaannu. Tuloksena on näyttelyitä, jotka ovat niin korrekteja ja neutraaleja, ettei niistä jää oikein mitään mieleen. Mennään tieto edellä, eikä uskalleta riskeerata.
Onko nyt jotain toisin? Ei välttämättä. En lupaa, että kaupunginmuseossa esillä oleva Helsingin valitut palat -näyttely tarjoaisi shokkiefektejä. Eniten näyttelytyöryhmää puhuttanut yksityiskohta on taulu, johon on koottu valokuvat Rosenströmin perheen neljästä lapsesta arkuissaan. Perheeltä kuoli viisi lasta vuosina 1891–1899, kaikki alle nelivuotiaina. Valokuvien lisäksi kehyksiin on asetettu lasten äidin pienokaisten hiuksista punoma koriste. Taulu on herättänyt kauhun ja inhon väristyksiä kokeneissa museoammattilaisissakin.
Taulu kertoo synkistä ajoista Helsingin historiassa. 1890-luvulla noin puolet lapsista kuoli ennen kuudetta ikävuottaan. Lapsikuolleisuus oli Helsingissä selvästi korkeampaa kuin muualla maassa. Asuttiin ahtaasti, hygienia oli alkeellista ja kaupungin vesihuolto alkutekijöissään. Hyvinvointiyhteiskunta oli vuosikymmenien päässä.
Tilastollisesti Rosenströmit olivat keskivertoperhe. Lapsia syntyi lisää. Yksi heistä lahjoitti taulun aikanaan museolle. Taulu edustaa itsessään sinänsä kaunista tapaa muistaa perheen vainajia. Arkussa otettu kuva saattoi olla ainoa, joka ihmisestä jäi. Rosenströmien alle kolmikuisena kuolleesta poikavauvasta ei jäänyt edes valokuvaa.
Tätä oli todellisuus. Pelkän tilastotiedon esittäminen näyttelyssä ei juuri puhuttele. Mutta nyt siinä on se kuva.
Voi vain kuvitella vanhempien tuskaa. Kahden vuoden sisällä perheeseen syntyi kaksi lasta ja kuoli viisi. Mitä tunsi lasten äiti punoessaan hiuskorua? Sen ajatteleminen voi olla kova paikka näyttelykävijälle. Tuskan, surun ja kuoleman sensuroiminen näyttelystä ei kuitenkaan tee oikeutta historialle.
Jos kävijä tulee museoon toiveenaan nähdä siloteltu ja romanttinen kuva menneisyydestä, hän tulee pettymään. Historiassa(kin) on asioita, joita ei voi kieltää ja jotka aiheuttavat pahaa mieltä. Sellaista elämä on.
Pirkko Madetoja
tutkija, Helsingin valitut palat -näyttelyn työryhmän jäsen
Helsingin kaupunginmuseo
