Kosmologi Syksy Räsäsen puhe Aikakone 2.0:n avajaisissa
Uudistunut Aikakone 2.0 -virtuaalielämys aukesi yleisölle huhtikuussa. Avajaistilaisuudessa kosmologi Syksy Räsänen piti puheen, joka pohti aikakoneen käsitettä ja sitä, kuinka menneisyyteen – tai tulevaisuuteen – matkaaminen auttaa näkemään nykyhetken etäältä. Miltä nykypäivän Helsinki näyttää esimerkiksi Eugen Hoffersin varhaisten Helsinki-panoraamojen tai Signe Branderin elämää kuhisevien valokuvien rinnalla? Räsäsen luvalla julkaisemme tämän ajatuksia herättävän tekstin nyt kaikkien luettavaksi.
Arvon kutsuvieraat, arvoisa museoväki.
Sanan ja käsitteen aikakone teki tunnetuksi scifikirjailija H.G. Wells vuonna 1895 samannimisellä romaanillaan. Wellsin tarinassa aikamatkaaja kulkee viktoriaanisella laitteella kaukaiseen tulevaisuuteen, missä luokkaerot ovat kasvaneet lajieroiksi, ja maan alla asuva työväenluokka kirjaimellisesti syö maan pinnalla eläviä yläluokan jäseniä. Wells oli sosialisti, ja hän kirjoitti sepitteen tulevaisuudesta, jotta nykyhetken näkisi selvemmin etäältä.
Kaupunginmuseon aikakone ei vie tulevaisuuteen vaan menneisyyteen, mutta yhtä lailla se auttaa näkemään miten nykyisyys on rakentunut, mikä on muuttunut, mikä on pysynyt ja missä olemme nyt.
Vuosikymmenten kiitäessä, puolentoista vuosisadan kuluessa Tuomiokirkosta kuvatuissa panoraamoissa puiset talot syrjäyttävät metsät, kalliot kasvavat kivitaloiksi, joutomaa järjestyy. Engelin keskusta, jossa nyt seisomme, säilyy kiintopisteenä kuin Pohjantähti, jonka ympärillä kaikki muuttuu. Engelin keskustan vakautta katsellessa täytyy suorastaan palauttaa mieleen, miten paljon asiat ovat muuttuneet, ja miten erilainen Suomi oli.
Ensimmäiset panoraamat kuvasi Eugen Hoffers Tuomiokirkon tornista 1866. Samana vuonna alkoi nälänhätä, joka surmasi Suomen asukkaista noin kymmenyksen. Jos Wells katsoi tulevaisuuteen pelolla, niin menneisyyttä on vaikea nähdä ilman kauhua epäinhimillisyydestä, josta rimpuilemme pois, yrittäen ansaita termin sivistys, jonka yhteiskuntaamme liitämme. Nälänhädän kärsimys ei ole enää totta meille täällä, mutta se on totta nyt kanssaihmisillemme toisaalla.
Yhtä lailla kuvissa, valokuvaaja Signe Branderin tarkoissa kuvissa, näkyy myös elämän ilo, kaupungin kuhina, vieras ja tuttu. Signe Branderin toimenkuva oli tallentaa katoava Helsinki, säilöä 1900-luvun alku filmilasilevyille, todentaa miten huvilat katosivat teollisuusrakennusten ja työläiskortteleiden tieltä.
H.G. Wells ei vain pelännyt tulevaisuutta, hän unelmoi, ja muillakin sosialisteilla oli utopistisia haaveita. Kun Signe Brander aloitti kuvaamisen vuonna 1907, Suomen työväenpuolueen Forssan ohjelma oli neljä vuotta vanha. Siinä vaadittiin sellaisia kauaskantoisia, poliittisesti epärealistisia asioita kuten maksuton terveydenhuolto, naisten ja miesten oikeudellinen tasa-arvo, äitiysloma ja 8 tunnin työpäivä. 1900-luku osoitti monien pahimmat pelot todeksi – H.G. Wells sijoitti Aikakoneen kauas tulevaisuuteen, mutta hän kirjoitti myös lähitulevaisuuteen sijoittuvaa scifiä, tuhoisasta ilmasodasta, jossa kokonaisia kaupunkeja pommitetaan maan tasalle. Tällaisten jälkiä näkyisi Tuomiokirkostakin, jos panoraamoja olisi kuvattu oikeina vuosina. Mutta yhtä lailla 1900-luku teki utopioista arkea.
Nykyään tuntuu siltä, että tapahtumat kulkevat nopeammin ja kello tikittää kiivaammin.
Montako aikakonenäyttelyä tulevaisuudessa järjestetään, joissa meidän aikamme näyttäytyy romanttisena johdantona paremmille vuosille?
Mikä on Helsingin kohtalo, hukkuuko se mereen jäätiköiden sulaessa, palaako se tomuksi sodan tulessa, vai unohtuuko se kuin lapsen uni, hautautuu metsien palatessa Engelin keskustaan, katoaa hitaasti kuin mayojen kaupungit.
Kuka on Helsingin viimeinen asukas, koska täällä sanotaan viimeinen sana, ketkä vaihtavat viimeisen suudelman?
Olemme täällä nyt. Nauttikaamme aikakoneesta joka aukeaa tänään, ja siitä aikakoneesta joka kuljettaa meitä eteenpäin joka päivä, minuutti kerrallaan.
