Tuoksua ja tunteita
Muisti on kummallinen eliö. Ajukopassamme se alkaa tallentaa tapahtunutta siinä vaiheessa, kun aivot itse aloittavat toimintansa jo paljon ennen syntymäämme. Emmehän me näitä tapahtumia tietenkään muista, emmekä paljon muutakaan ensivuosistamme, mutta muutaman vuoden taaperruksen jälkeen sinne alkaa muotoutua jälkiä, joihin voi palata aina. Muisti ei myöskään ole pelkkä kirjaimin kirjailtuihin ajatuksiin perustava pehmytlevy, vaan sinne tallentuu mielikuvia, ääniä ja myös tunteita ja tuoksuja.
Vieraillessani ensimmäistä kertaa Työväenasuntomuseossa ahmin silmilläni vanhaa esineistöä ja tarinan tunnelmaa. Historia oli käsin kosketeltavissa. Tai ei siis ollut, sillä eihän täälläkään mihinkään saa koskea, paitsi 1970-luvun huoneessa, jossa voi vaikka kokeilla, miltä tuntuu vaihtaa televisiokanavia ihan manuaalisesti, kuten ennen vanhaan tehtiin. Muistan lapsuudesta, miten sohvalta nousu oli taukojumpista parhain. Kun ei pystynyt oikein sujuvasti sukkuloimaan kanavalta toiselle, mainoksilta ei voinut välttyä. Ei niitä kuitenkaan varsinaisesti tehnyt mieli seurata, joten yleinen ehdollistuma mainostauon pärähdettyä lasiruutuun oli tietenkin matka jääkaapille. Kaupalliset tiedotteet tulivat kuitenkin onneksi normaalia kovemmalla äänenpaineella, joten kyökkiinkin asti kyllä kuuli, mitä upeaa ja mahtavaa oli tullut tarjolle ja mitä ilman ei voisi enää elää. No, kaikkea ei saanut ja elämä jatkui silti. Mutta vaihdetaanpa taas sille alkuperäiselle kanavalle.
En siis koskenut mihinkään museon monituisissa huoneissa. Mutta jokin koski minua.
Tuoksu on jännä juttu! Se on ainoa irrallisiin molekyyleihin perustuva aistimme. Olen aina ihmetellyt, että miten metalli, siis kuten tavallinen rauta, voi irrottaa itsestään pikkuhiukkasia, jotka ilma kuljettaa nenäämme ja aistimme raudan tuoksun. Sehän on ihan käsittämätöntä, että tuollainen kiveä kovempi möykky voi tuoksua joltain! Miten raudasta voi irrota jotain koko ajan? Miten paljon siinä on niitä molekyylejä? Voiko rautamöykyn haistella olemattomiin? Voiko ravinnon raudanpuutetta korvata haistelemalla rautamöykkyä erityisen voimakkaasti? Siinäpä vasta jännittäviä kysymyksiä, joita vain Tuoksukanava esittää!
Niin. Jokin siis koski minua. Ensimmäisen huoneistoryppään jälkeen opas ohjasi minut rappuun, josta oli pääsy myös kellariin. Mitkä muistot tämä hetki toikaan mieleeni, kun kellarin tuoksu otti nenääni! Se vanhan puulahon, lievän homeen ja tietenkin kaiken säilyttämisen arvoisen muodostama uute, jonka tekin kaikki tiedätte. Vanha kun tuoksuu jollain jännällä tavalla vanhalta.
Kellarin tuoksun huumaamana matkasin millisekunnissa Mummulaan. Siihen vaaleansiniseen taloon Pohjois-Pohjanmaalla. Lapsuuteni tärkeimpään paikkaan. Paikkaan, jossa kesä kesti ainakin sata vuotta. Jossa serkukset lähtivät kesäyön hiljaisuudessa naapuriin porkkanavarkaisiin. Ja oikeasti, jos tiedätte pohjoisen valoisat kesäyöt, ymmärrätte kiinnijäämisen riskin tässä rikoksessa olleen hyvin suuri, vaikka olisi ollut kuinka hiljaa. Itse asiassa nyt tätä kirjoittaessani mietin, tuliko seuraavana päivänä naapurilta sanomista, että joku isompi rusakko oli käynyt puputtamassa porkkanasatoa. Oliko Mummu vihainen? Yhtä kaikki: kesäyö oli ehkä liian valoisa kokemattomille porkkanavarkaille. Muistikuvani siitä alkavat olla kuitenkin liian hämäriä. Ovi sulkeutuu.
Onneksi kuitenkin museolla tuoksun myötä monet muut mieleni kellarikoppien ovet paiskautuivat auki. Astuin siis peremmälle.
Mummulassa oli asuintalon lisäksi useita piharakennuksia. Oli puohia (Google!), liiteriä, saunaa, navettaa, leikkimökkiä ja maakellaria. Näissä tönöissä oli lapsena hurja kierrellä ja katsella kummallisia työvälineitä, männävuoden muotiluomuksia (joihin myös tietenkin pukeuduttiin), vieraspatjoja ja -peittoja hassuilla kukkakuoseilla ja vaikka mitä. Kaikki nämä tönöt myös tuoksuivat. Ne tuoksuivat tismalleen samalta kuin se kellari, johon Työväenasuntomuseolla narisevia puuportaita laskeuduin.
Museo ei ole aina pelkkä rakennus ja sen sisältämä tavara, jotka osuvat silmiin aiheuttaen meissä jonkin tunnereaktion. Museo kun voi säilöä myös tuoksua. Kauan sitten menneen ajan tuoksua. Tuoksua, jota en enää voi mennä Mummulaan nuuhkimaan, kun lapsuuteni tärkeimmässä paikassa luo muistoja nykyään toinen suku.
Muistot Mummulan loppumattomista kesistä minulla kuitenkin ovat jäljellä. Jos jokin museo onnistuu palauttamaan minut noihin lapsuuden onnellisiin hetkiin kesken kiireisen työpäivän, keskellä kiireistä kaupunkia, on kyseinen museo onnistunut tehtävässään erinomaisesti.
Nuuh!
Teksti: Toni Kitti, taiteilija, markkinointiopiskelija
