Rauhallisia unia!
”Kun menet nukkumaan, silmissä vilisee sitten mansikoita”, joku kertoi, kun olin lähdössä 16-vuotiaana kesälomalla poimimaan mansikoita Suonenjoelle serkkuni kanssa. Oli aikuistumisen alkuaika ja Suonenjoella käytiin ansaitsemassa taskurahoja ja muutenkin seikkailemassa uusissa ympyröissä. Legendaa mansikkavilinästä en uskonut, sillä eihän tuollaista tapahdu.
Kun ensimmäisen raskaan työpäivän jälkeen oli raahautunut petiin, alkoi heti luomien ummistuttua pyöriä mansikkaleffa, jollaista en ollut aiemmin nähnyt. Mansikoita oli siellä ja täällä, alla ja päällä! Totaalisen hullu kokemus! Jossain vaiheessa kuitenkin uni voitti ja mansikoista en muista uneksineeni missään muodossa. Sen muistan kuitenkin, että aamulla selkäni oli jumissa niin, että muutenkin surkeana mansikanpoimijana hyvä kun sain ylläpitoni hoidettua työlläni.
Tämä 90-luvun alun tragedia muistui mieleeni Työväenasuntomuseossa, kun näin siellä pitkästä aikaa syyllisen tähän noidannuoleen. Kyseessä oli tietenkin kaikkien aikojen kuuluisin sänky, seläntappaja heteka, josta varmasti melkein kaikilla suomalaisilla on jonkinlainen mielikuva. Niin yleinen tämä rotisko aikoinaan oli ja näkeehän niitä vieläkin romuläjissä puhki ruostuneena. Onneksi!
Nimittäin se ns. sänky, jossa minä makasin Suonenjoella, olisi kyllä jo kuulunut romupihalle tai sulattamoon. Se oli pohjaltaan niin joustava, että metalliverkko viisti melkein maata pakottaen selkärankani asentoon, josta fysioterapeutit näkevät painajaisia. Onneksi olin sen verran nuori, että siitä ei tullut mitään pysyvää vammaa. Museolla sain yllätyksekseni kuulla, että alun perin hetekat eivät olleet niin kuin muistojeni painajaisgeneraattori, vaan ihan tukevia petejä. Aika vain vei pohjaverkon jämäkkyyden pois metallin väsyessä.
Vanha se penteleen peti tosiaan oli jo vuonna 1992, sillä hetekoita valmistettiin välillä 1932–1964. Hetekan jännän kuuloinen nimi tulee yksinkertaisesti suosituimman mallin valmistajan nimestä: Helsingin Teräshuonekalutehdas Oy. Tehtaat suolsivat ”rauhallisia unia”-iskulauseellakin mainostettuja unikalusteita pitkin Suomea peräti kaksi miljoonaa kappaletta. Syy kammottavan painavan, natisevan ja äärimmäisen epäergonomisen terässängyn suursuosiolle oli kaiketi se, että tuohon aikaan yleiset luteet eivät pystyneet pesiytymään avoimeen metallirunkoon. Kun vaakakupissa oli kolottava selkä tai kutiavat ja märkivät luteen puremat, pieni selkäjumppa aamulla ilmeisesti koettiin pienemmäksi pahaksi. Pohjan pystyi myös korjaamaan vanerilevyllä suoraksi.
Suonenjoen heteka, johon minulla oli ilo ruotoparkani mutkistaa, oli kerrossänky. Ja täsmennän: pohjaa ei siis ollut korjattu vanerilla, mikä oli sinänsä outoa mansikkatilalliselta, sillä olisihan suora selkä parantanut työtehoakin unesta puhumattakaan. Serkkuni siis kieriskeli yläpedillä ja minä heiluin alhaalla. Olin toki tämän huojuvan tornin lisäksi nähnyt aiemmin yhden hengen (ruumiin?) hetekoja, mutta museolla näin ensimmäisen kerran hetekan kutsuvana parivuoteena. Toinen peti on päiväasennossa sijainnut toisen alla ja yöksi se on vedetty ulos ja tuloksena on ollut leveä sänky, johon mahtui vaikka koko perhe.
Jos vanhemmat kuitenkin tahtoivat jonkin verran yksityisempää yötä ahtaassa kodissa, oli ratkaisu nukuttaa vauva kehdossa ja jo kävelevä jälkikasvu pukkisängyllä. Se koostui kahdesta puupukista, joiden päällä oli kaksi parimetristä puurimaa, joiden välissä taas oli kiinni ommeltuna kangas, joka toimitti patjan virkaa. Päivisin tätä 3D-palapeliä säilytettiin rappukäytävässä tai kellarissa ja unen alkaessa painaa se kannettiin sisälle ja kasattiin kokoon. Toinen tilaihme oli puinen, päästä vedettävä sänky. Näitä molempia voi museolla ihmetellä.
Ihmetellä voi myös sitä, että me elämme aikaa, jossa jopa pikkuvauvalla voi olla oma huone. Tämä on poikkeuksellinen aikakausi ihmiskunnan historiassa, kun tarpeeksi varakkailla planeettamme asukeilla on sellainen luksus kuin henkilökohtainen tila. Ei tarvitse mennä kuin muutama vuosikymmen takaisin aikaan, jolloin länsimaissakin meidän nykyään yksiöksi mieltämässämme huoneistossa asui opiskelijasinkun sijaan iso perhe. Tarvittiin siis ratkaisuja, jotta uni ei vienyt koko elintilaa. Tietenkin eräissä petipuuhissa tarvittiin myös erityistä hienovaraisuutta, ettei koko suku herännyt todistamaan jatkumistaan.
Aina on ajassa menty sillä, mitä on ollut. Tai keksitty uutta! Näitä menneisyyden uni-innovaatioita voi todistaa omin silmin Työväenasuntomuseolla ja miettiä, mitä selkä hetekan sijaan pukkisängystä tykkäisi. Itse asiassa harkitsen kyseistä petiä uudeksi vierassängyksi, sillä sen verran tuskaista oli kuukausi sitten helteiden aikaan sukulaisten visiitillä raahata isoa patjaa ilman hissiä neljänteen kerrokseen vintille edestakaisin.
Onneksi ei sentään tarvinnut raahata hetekaa. Saati sitten nukkua sillä!
Teksti: Toni Kitti, taiteilija, markkinointiopiskelija
