Kirjoitustyö kannatteli katujen miestä
Johan Knut Harjun keräelmiä säilytetään Kruununhaassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa, kauniissa pienessä sivuhuoneessa, jota ympäröivät puulehterit. Siellä arkiston ”kaikkein pyhimmässä” punakylkiset kerääjäsidokset odottavat lukijaa, tulevaisuuden ihmistä. Tutkija, Pullopostia Kurvista -näyttelyn kuraattori Heli Paakkoselle tutustuminen Harjun aineistoon on ollut koukuttava ja koskettava kokemus.
Selailen arkistoniteitä yksi toisensa jälkeen. Niihin on tallennettu piirroksia alkoholistihuoltolan asukkaista, toistuvia kuvauksia kierteestä, joka vie huoltolasta vapautuneen takaisin siltojen alle, hamppareita ja lintsareita, korvikealkoholia, katujen miesten paikkoja ja kohtaloita. J.K. Harjun keräystyö on moniääninen ja runsas: noin 20 0000 sivua. Tekstejä ei ole kokonaisuudessaan julkaistu eikä niistä ole tehty laajaa tutkimusta.
Folkloristit ja muut arkiston saloihin vihkiytyneet tietävät tämän poikkeuksellisen kokoelman olemassaolon ja se jää varmasti mieleen jokaiselle, joka siihen pääsee käsiksi. Niin myös minulle, kun sain arkiston korkeakouluharjoittelijana ensikosketuksen Harjun teksteihin. Arkisto on kaikille avoin, mutta tunsin tarvitsevani syyn tirkistelylleni. Työskentelyn tuloksena syntyi ensin kaupunkikävely Kallion kulttuuriverkostolle, myöhemmin pro gradu -tutkielma Harjun Kallio-teksteistä. Näyttelyä varten valitsin arkistoniteistä Helsinki-aiheisia lempitekstejäni ja näistä työryhmänä kuratoimme Pullopostia Kurvista kokonaisuuden.
Syksyllä 2017 aloitin Harjun tekstien lukemisen uudelleen. Etenin sidos sidokselta kuusikymmentäluvun alkuvuosista seitsemänkymmentäluvulle. Istuin ”kaikkein pyhimmässä” pari kuukautta; muistiinmerkitsin ja sovittelin kerrottuja palasia yhteen. Lukukokemus oli koukuttava ja koskettava. Harju kirjoitti elämänpiiristään omaehtoisesti ja kaunistelematta.
Keräelmät on sidottu saapumisjärjestyksessä, mutta tekstien sisällöillä ei ole sen kummempaa kronologiaa. Harju on kirjoittanut ja kerännyt sitä, mikä häntä on juuri silloin kiinnostanut tai mitä arkistolta on toivottu: hän muistelee nuoruuttaan, kommentoi sosiaalipolitiikkaa, dokumentoi huoltolaitoksia tai kerää kaskuja informanteilta. Tekstit taustatietoineen on aina sommiteltu huolellisesti riippumatta siitä ovatko ne käsin vai koneella kirjoitettuja. Olen mieltynyt niihin teksteihin, joissa Harju kirjoittaa minämuodossa. Mitä enemmän luin, sitä enemmän vahvistui tunne siitä, että Harju on läsnä kaikkialla kaupungissa. Harjun kertomana kaupungin paikat saivat uusia merkityksiä: Hakaniemen Viherniemen puistossa, päivittäisessä läpikulkupaikassani, Harju asui yhden kokonaisen kesän.
Kirjoittaminen kannatteli Harjua
Harjun koulunkäynti jäi kuusivuotiseen kansakouluun mutta lukemista ja kirjoittamista hän harrasti pikkupojasta lähtien. Kuusikymppisenä Harju kertoi arkistolle välttäneensä porvarillista työtä parhaansa mukaan. Sen sijaan hän tienasi taskurahansa laatimalla ristikoita ja kirjoittelemalla kertomuksia eri lehtiin.
Harjun ensimmäinen yhteys Kansanrunousarkiston keräystoimintaan syntyi 1960-luvun alussa, kun hän sattumalta vastasi silloin järjestettyyn suuren tarinakeräykseen. Menestys kilpakeräyksessä innosti häntä jatkamaan vastaamista. Aktiivikirjoittajaksi, arkiston kansanperinteen kerääjäksi hän rekrytoitui vapauduttuaan vankilasta 1960-luvun puolivälissä. Keräilytyötä asunnottomana helpotti se, ettei postimaksuista tarvinnut huolehtia. Postitus oli ilmaista ja kerääjät saivat myös paperilähetyksiä. Vankilassakin Harjulla oli erityislupa pitää kirjoituskonetta sellissään.
Keräilytyön jatkumisen haastavina aikoina mahdollistivat akateemiset mesenaatit ja toimittajaystävät. Kun kirjoittamisen avuksi lahjoitettu kirjoituskone kulkeutui taas kerran panttilainaamoon ja Harju itse putkaan, lunastivat arvovaltaiset ystävät sekä Harjun että koneen ulos. Työn alla oli 1970-luvulla muutama pidempikin hanke, kuten keskeneräiseksi jäänyt ja arkistoon lopulta päätynyt omaelämäkerta. Harju kuitenkin koki, että arkistolle kirjoitettu lyhyt tekstimuoto sopi hänelle parhaiten. Hän halusi saada aikaiseksi ”jotakin pysyväistä” ja tieto arkistoon tallentamisesta ja keräilyprojektin tulevaisuuden yleisöstä innosti. Harju myös kertoi pysyvänsä erossa alkoholista vaivattomasti silloin, kun keskittyi keräily- ja kirjoitustyöhönsä. Kirjoittaminen kannatteli häntä. Silloin kun vankila tai huoltolaitos ei sitonut Harjua, hän toi mielellään valmiit keräelmänsä arkistolle omakätisesti ja kahvitteli ja jutusteli henkilökunnan kanssa. Hän tuli vierailuille siististi pukeutuneena ja partaveden tuoksuisena.
“Haluni keräykseen on valtava. Siinä saattaa kyllä piillä kirjoittamisenkin halu, halu ilmentää itseään, olla tekemisissä arvossa pidetyn laitoksen kanssa. Tietysti rahakin merkitsee minulle jotain ja olen tyytyväinen saamiini palkkioihin. Suurta osaa keräilyinnostukseeni näyttelee arkiston henkilökunnan suhtautuminen minuun. Erikoisesti sen hoitajan, maisteri Vennon. Tietystikään hän, sen enempää kun toisetkaan siellä ei hyväksy elämäntapaani – en sellaista vaadikaan – minusta vaan ei tarvitse välittää. Ei minua paranna moraalisaarnat, ei poliisi, eikä oikeusistuin. Normaali suhtautuminen minuun riittää.” – J.K. Harju
Heli Paakkonen
Heli Paakkonen on folkloristi ja J. K. Harju -asiantuntija. Hän valmistelee tietokirjaa ja väitöskirjaa J.K. Harjusta, ja on yksi Pullopostia Kurvista -näyttelyn kuraattoreista. Hän asuu Helsingin Kalliossa samassa talossa (kuvassa) kuin Harju vuonna 1936 äitinsä kanssa.
Ylempi kuva: J.K. Harju Sillanpirtin hoitokodissa Helsingissä 1975. Pekka Laaksonen, SKS
