Kaaosta vai kontrollia – Miten diy-musiikkitapahtumien järjestäminen on muuttunut Suomessa?

 

Mervi: Tervetuloa kuuntelemaan viidettä ja viimeistä Tiloissa-podcastia, jonka teemana on tänään undergroundin ja mainstreamin suhde DIY-skenessä. Tarkotuksena olis jutella muun muassa sellaisista sanahirviöistä kuin inklusiivisuus ja eksklusiivisuus, turvallisen tilan periaatteet ja ei-turvallisen tilan periaatteet sekä sosiaalinen media ja antisosiaalinen media. Eli suomeks sanottuna jutellaan siitä, miten eri tavoilla ja eri filosofioilla DIY-tapahtumia voi Suomessa järjestää ja promotoida. Tästä asiasta mun kanssa on saapuneet keskustelemaan Studio Là-Bas’n perustaja ja pääkoordinaattori Lauri luhta sekä mm. Dodon, Kääntöpöydän ja QUERQ ry:n tapahtumia tuottanut kaupunkiaktiivi Tehilah Auramo, tervetuloa.

Tehilah: Kiitos.

Lauri: Kiitos.

Mervi: Jotta tää keskustelu avautus kuulijoille paremmin, niin esitellään heti tähän alkuun ne paikat joihin te ootte tapahtumia tuottanut. Sä Lauri perustit vuonna 2000 Kaapelitehtaan varastoon poikkitaiteellisen tapahtumatilan nimeltä Là-Bas, joka yhdisteli musiikkia, kokeellista musiikkia nimenomaan, äänitaidetta ja performanssia. Mikä sut sai aikanaan tän Là-Bas’n perustamaan?

Lauri: Se oli hyvin epämääräinen tarve tehdä jotakin sellasessa tilassa, jonka pystyi itse suunnittelemaan, että minkälainen se olis ja mitä sisältöä siellä olis. Olin nähny maailmaa hirveen vähän siinä vaiheessa. Olin ehkä käyny kerran Berliinissä ja vähän muualla pyöriny, nähny erilaisia tiloja. Omat kiinnostuksen aiheet oli lähinnä elektroninen musiikki, mitä oli tullu teini-ikäisenä tehtyä, ja sitten mulle oli avautunut performanssitaide. Ei sen pohjalta, että mun äiti on performanssitaiteilijana suht tunnettu, vaan pitkän ennakkoluuloisen vaiheen jälkeen olin huomannu, että itse asiassa performanssissa on järkeä, että se on muoto jonka avulla pystyy ilmaisemaan asioita. Se on kiinnostavaa, sitä kannattaa tukea ja järjestää.

Kyse oli lähinnä siitä, että mitä näki ympärillä tapahtuvan, mitä saatto pyytää esiintymään. Ne ihmiset oli performanssitaiteilijoita tai sitten erilaisia äänitaiteen, kokeellisen musiikin alueella risteileviä tyyppejä, joihin törmäs siinä tietyssä vaiheessa parikymppisenä. Ei siinä sen kummempaa ideaa ollu muuta kuin että olis mukava risteyttää keskenään musiikki ja performanssitaide, joka on pohjimmiltaan lähtösin kuvataiteesta. Ei teatterista itse asiassa alun perin, vaan nimenomaan siitä, että kuvataiteilijat ovat halunneet tehdä jotain asettamalla itsensä teokseksi ihmisten eteen.

Mä nyt tänään itse asiassa ensimmäistä kertaa kävin katsomassa sen näyttelyn tuolla kaupunginmuseossa. Se on kyllä hyvin oivallettu se, et miten Studio Là-Bas poikkeaa näistä muista tiloista mitä siinä on esitelty nimenomaan sen tietyn tylyyden ja minimalismin puolesta. Mä en tiedä mistä se ankaruus tuli. Se on ehkä meikäläisen oma joku taiteellinen valinta ollut aina, että koko se ideologia Là-Bas’n tapahtumissa on se, et niihin ei tultu viihtymään, vaan olemaan jonkun semmosen aika ankaran prosessin äärellä. Siis sisältö oli haastavaa ja tilanne oli epätavallinen eikä ollu sellasta viihtyvyyden ajatusta, vaan että nyt sen sisällön vuoksi mitä täällä on, niin tullaan nyt kestämään tämä tilanne.

Mervi: Mennään kohta tarkemmin tähän Là-Bas’n ja filosofiaan sen taustalla, mut esitellään ensin Kääntöpöytä, joka siis on Pasilan ratapihalle vuonna 2012 perustettu kaikille avoin kaupunkikulttuurin tila. Kääntöpöydän toimintaa organisoi ympäristöjärjestö Dodo, minkä vuoksi paikasta löytyy myös kasvihuone ja kaupunkiviljelmäpalsta. Mikä sut Tehilah sai aikanaan mukaan tän Dodon ja Kääntöpöydän toimintaan?

Tehilah: Mä lähdin Dodoon mukaan oikeastaan heti ku mä muutin takaisin Ruotsista Suomeen 2016-2017-vaihteessa. Meitä yhdessä kiinnosti kaupunkiviljelyn tulevaisuus. Alotin just noihin aikoihin semmosen sissiviljelyverkoston silloin viimeisenä päivänä kun asuin Ruotsissa, niin halusin jättää jotain kasvamaan sinne. Kaupungin parhaalle näköalapaikalle Mastrigsbergetille Göteborgiin viljelin marjapuskia. Ja sitten tästä järjestin semmosen luennon ja työpajan tuolla (-) [06:20] semmosessa kaupunkiaktivismikonferenssissa Kalliola-opistolla 2017, jonne sitten tuli Dodon hallituksesta useita sinne yleisöön ja kuuntelemaan. Meille syntyi tämmönen yhteys sieltä yhteisten kiinnostusten mukana. Heillä oli juuri etsinnässä tuottaja tonne Kääntöpöydälle tavallaan elävöittämään vanhaa järjestön toimintaa kulttuurin keinoin, joten mä hain sitä ja sain sen duunin, ja koko 2018-vuosi oli sitten täynnä todella vaikuttavia isoja tapahtumia tällaseen skeneen tai järjestön aiempaan toimintaan nähden. Tai vähän semmosta uudenlaista, että myös toki mahtavia juttuja olivat tehneet aikanaan, mutta just ehkä enemmän kaupunkisuunnittelun saralla. Mä toin enemmän ilmainen kaupunkikulttuuri -frontilla aika monenlaistakin kulttuuria sinne ja säännöllistä kulttuuria, että monet ehtis tulla mukaan ja saatais järjestöön uutta henkeä ja iloa.

Mervi: No Kääntöpöytä ja Là-Bas on tietyllä tapaa toistensa vastakohtia. Là-Bas on tämmönen kellarissa sijaitseva ja oikeestaan aika harvojen tietämä pieni musta varastotila, jossa ehkä turvallisen tilan periaatteet ei oo niin framilla, ku sit taas Kääntöpöytä on tämmönen avoin ulkoilmatila, jossa pyritään edistämään inklusiivista ja turvallisen tilan periaatteet huomioivaa kaupunkikulttuuria. Miten te itse avaisitte näitä filosofioitanne näiden paikkojen taustalla?

Lauri: Siis tämmöstä käsitteistöä ei tunnettu silloin, kun mä aloin tätä toimintaa harjottaan. Ja suoraan sanottuna en mä oo oikein jaksanu ottaa selvää mitä ne edes tarkottaa, et ehkä tää ois hyvä tilaisuus kertoa mulle mitä nää käsitteet oikein edes merkitsee ja onko ne edes sovellettavissa siihen mitä itse on tullut järjestettyä silloin aikoinaan. Vilpittömästi kiinnostaa kyllä.

Mervi: Lyhykäisyydessään ehkä inklusiivisuudella tarkoitetaan semmosta kaikki huomioon ottavaa kulttuuria ja eksklusiivisuudella sitä, et halutaan ehkä tehdä rajanvetoja muihin ja luoda joku semmonen oma pienempi kultti.

Lauri: Se miten se Là-Bas-tapahtumien jatkumo muodostu, niin ei siinä ollu oikeastaan minkälaista ajattelua ton suhteen puoleen tai toiseen. Siis toimintaperiaatteet oli kuitenkin ne, että niihin tapahtumiin kutsuttiin ihmisiä. Se ei ollu sillä lailla vapaa foorumi, että kuka tahansa voi tulla. Tietysti ihmiset saattoi ehdottaa et ”hei, itse asiassa onks teillä joku uusi tapahtuma, voisko tehä sitä tätä”. Mut aika usein se oli sitä, että mä kiersin, tai mun äiti tai ketä siinä nyt olikaan muita ihmisiä, ne näki jonkun jutun ja sitte tuli idea, että voisko ton ihmisen kutsua. Siinä oli siis toisin sanoen semmonen tietty taiteellinen suunnittelu ja kontrolli ja kutsuperiaate.

Mutta siis se, että ei tommosta inklusiivinen-ekslusiivinen-vastakohtaparia tai akselia siihen aikaan ajateltu. Meidän intressissä oli sinänsä tukea esimerkiks sellasii esiintyjiä tai taiteilijoita, joista aavisti että ne ei oo kauheen sellasia itseään markkinoivia henkilöitä tai itseään esiin työntäviä henkilöitä, et niist pitää vähän puristaa se sisältö ulos. Itse koki sen oman roolinsa tavallaan tasa-arvoistajana, että yrittää antaa tilaisuuksia ihmisille, joissa ei oo kauheesti semmosta oman itsensä esiin tuomisen motivaatiota, mutta joissa selkeesti kuitenkin on kiinnostavia ideoita ja potentiaalia. Monet nuoret performanssiesiintyjät mitä meillä oli, oli just sellasia. Me järjestänä haluttiin nähdä se prosessi, että mitä tää ihminen just tässä vaiheessa saa aikaan, jota me koettiin että on luova. Minkälainen kaari siitä tulee, esityssarja. Ja myös musiikkipuolella. Me ollaan vähän niinku jopa patisteltu ihmisiä esiintymään, sellaset joilla ei oo siihen kauheesti motivaatiota. Sit on aina ollu sellasia ihmisiä, joilla ei oo hirveä tarve päästä esille, päästä joka paikkaan, ajaa itseään ja omaa jonkinlaista uraansa, jos nyt näissä kuvioissa siitä voi puhuu. Ja tietysti lopulta joidenkin kohdalla saattoi puhua siitä, että meidän kellarissa oli syntyny ihmisiä, joista on sittemmin tullu läänintaiteilijoita ja tommosia. Musiikkipuolella en tiedä mitä saavutuksia sitte on ollu laajemmin. Mutta se inklusiivisuus oli lähinnä sitä, että on ollut täydellinen ilmaisun vapaus. Ei torjuta ketään sen takia, että mitä sillä on sanottavana tai esitettävänä, tai mitä muotoa se käyttää. Kunhan on joku varmuus siitä, että sen kannattaa antaa tehdä se juttu. Vaikka se ois vaarallinenkin, vaikka siihen esitykseen liittys jotain sellaista, mitä ei ehkä suvaittais missään muualla ku siinä meidän tilassa. Siinä mielessä ku nykyään puhutaan näistä turvallisista tiloista, mä en oikein tiedä mitä se tarkottaa, mut siis Studio Là-Bas ei ollut kyllä mitenkään kauheen turvallinen tila mun mielestä. (naurahtaa) Siis luojan kiitos siellä on selvitty ilman mitään onnettomuuksia tai tommosia, on kuitenki vaa yks uloskäynti ja semmonen umpinainen tila ja kaikenlaisia välineitä on käyttäny myös musiikkiesiintyjät tehokeinoina. Kaikenlaisia tilanteita on ollu.

Mutta tietysti se asenne mikä siinä on, se ankaruus, että täällä katotaan näitä vaikeita, vähän piinaaviakin juttuja eikä olla sillai kauheesti muuten viihtymässä. Se ainoa syy olla täällä on nää jutut, et mitä me muuten tehtäs täällä jossain pimeessä kellarissa. Ei mitää sohvia, ei mitään sellasta olohuonemeininkiä, vaan tylysti vaan penkit tai sit seistään ja katotaan. Se tietysti nyt sulkee pois sellaset ihmiset, jotka kaipais jotain vähän toisenlaista. Mutta siis koettiin, että toi on se visio mitä meidän pitää noudattaa, ja kaiken keskiössä oli koko ajan se, mitä ihmiset halus tehdä. Joku taiteellinen viesti, musiikillinen viesti, äänellinen juttu mitä ne halus kokeilla. Aina yritettiin järjestää kaikki mitä siihen vaadittiin, sen mukaan mitä nyt vähiä resursseja oli. Siis alun perin tehtiin ilman minkäänlaista apurahatukee vaan sen ansiosta, että oli oma tila.

Mervi: No mites Tehi, muistatko vielä mitä mä kysyin?

Tehilah: Inklusiivisuudesta ja turvallisista tiloista, että miten ne heijastui näissä toiminnoissa. Itse asiassa tosi mielenkiintosta. Siis Dodohan on ollu aina tämmönen matalan kynnyksen järjestö. Ollaan yritetty tavoittaa paljon ihmisiä projekteilla, jotka puhuttelee monia ja jotka puhuttelee näitä ihmisiä, joilla nää arvot on just heräämässä, arvot ympäristön oikeuksista ja ihmisten luontosuhteesta ja näistä. Ja siinä ollaan kaupunkiviljelyn kautta myöskin päästy paljon eteenpäin. Ihmiset rakastaa juhlia puutarhassa, ja senkin takia silloin 2018-vuonna kun toimin ekaa kertaa tuottamassa siellä juttuja Kääntöpöydällä, oli hirveen helppo rahoittaa se toiminta, et yksityistilaisuuksista sain keräämällä rahat sitten noihin julkisiin tapahtumiin. Siinä mä sanoinkin näille vieraille sitten, että jokainen teidän tanssiaskel täällä rahottaa kenenkä tahansa tanssiaskelia sitten meidän yleisötapahtumissa. Helppo myös siinä, et se on ulkona, ettei oo mitään semmosia rajoituksia silloin, muuta ku ehkä byrokraattisesti siihen vaikka että meillä on varaa vaikka tänä vuonna ostaa vaan elävän musiikin pienlupa, et maksimissaan 200 ihmistä saa olla kuuntelemassa. Mut käytännössä se, että noikin perustuu odotuksiin, mitä arvioidaan että on tulossa, ja sitten ulos kuitenkin mahtuu jengiä. Niin miten noiki sit määritellään, et voihan joku ohikulkija kuulla rautateiltä asti jotakin musiikkia. Toivoisin, että ehkä tommoset lupajutut vähän eläis ja kehittyis samassa tahdissa tämmösen toiminnan kanssa, ja oonki ollu sinne päin yhteydessä, Teostolle ja muita. Mutta tosiaan halusin jotenkin ottaa huomioon myös tommoset lailliset seikat tuotannon kehityksessä, että kaikki ois mahdollisimman läpinäkyvää ja helppoa ja laillista ja näissä omaehtoisissa tiloissa. Ehkä vähän jännä asenne, mut mul oli tämmönen. Myös vois tiedottaa, tavallaan tulla inklusiivisuudessa siihenkin, että tavoitetaanko semmosta yleisöä, nähdäänkö vaivaa siinä, et ensinnäkin ketä on lavalla, onko siellä mitään diversiteettiä ikinä? Ruotsista mä toin mukanani tän quota-systeemin, vaikka se on ikävä kategorisoida ihmisiä diversiteettien mukaan ja tavallaan eri rajoitteiden mukaan ja mitä edustaakaan, niin silti se, että niitten kanssa on pakko toimia. Ja sitten se outcome, se lopputulema on kuitenkin Ruotsissa näkyny se, että siellä ollaan tehty kulttuurielämästä diversiteetimpää, kun ollaan käytetty tämmösiä quota-systeemejä. Eli se oli mulla lähtökohtana lavaohjelman keräämisessä myös, että ois mahdollisimman eri taustoja ja erilaisia ihmisiä siellä. Sitten mä sain yhdeltä vapaaehtoiselta huimaa apua tän turvallisen tilan periaatteiden kehittämiseen, eli täys krediitti Luisa Claudia Sovijärvelle, joka Dodolle kehitti nämä turvallisen tilan periaatteet sillon. Ja täys krediitti myös (-) [18:56], joka isossa roolissa myös tuolla näyttelyssä, kun he tavallaan yhteistyön merkeissä olivat mentoroimassa meitä siinä ihan konkreettisesti turvallisemmissa tiloissa.

Mutta tosiaan tuohon laillisuuteen ja saavutettavuuteen ja kaikkeen, tiedotuksen rooli myös, että yritetään tavoittaa yleisössäkin sitten sitä diversiteettiä ja eri ihmisiä. Niin just tää, et suljetaanko itsemme johonkin lokeroon ja sisäpiiriryhmään, vai että voiko tämmöstä tavallaan UG omatoimista ja omaehtoista toimintaa myös tiedottaa laajemmin. Jos lähdetään mediaan, niin silloin on pakkokin olla ne perusasiat siellä toiminnassa laillisia, esim. jotkut Teostot tai elintarvikkeiden hygieenisuus ja kaikki tämmöset. (naurahtaa) Et samaan aikaan on vähän sellasessa kiirastulessa, et tekee sitä omaehtosta ja näin, mutta sitte toimii kuitenkin tässä byrokratiassa. Ja sitten kolmantena vielä se, että yrittää saavuttaa sekä yleisössä että esiintyjissä ja vapaaehtoisissa ja kaikissa sitten tätä diversiteettiä.

Tietyt diversiteettitahot jäi kyllä pois myös budjetin takia. Vaikka täytyykin antaa kiitosta, että monet artistit lähti mukaan tämmösellä ns. UG-palkalla soittamaan meille, niin oon siitä tosi kiitollinen. Ja voitiin tehä tämmösiä diilejä, että joku artisti voi pitää vaikka yksityistilaisuuden, vaikka omat syntymäpäivänsä siellä ilmatteeks sitä vastaan että tulee soittaa yleisötapahtumassa. Mut mua kiinnostaa tosi paljon just nää arvot ja sitte se toteutus, et miten niitä voi toteuttaa oikeesti, ja mikä on se toteuma sitte yleisössä, lavaohjelmassa ja kaikessa. Ja myös, että miten voidaan keskusteluja käydä auktoriteettien ja virkamiehen kanssa näistä haasteista edistää myös näitä valtion kirjaamia arvoja inklusiivisuuteen ja yhdenvertaisuuteen ja muuhun. Ja nyt myös tää call for action –juttu, eli diversiteettiin ja oikeisiin palkkoihin myös taiteilijoiden keskuudessa. Ne on haasteita, mutta niihin koko ajan pohditaan ja kehitetään näitä yhdessä eri tahojen välisen yhteistyön kautta.

Mervi: No puhuitki tossa laajasta tiedottamisesta ja Là-Bas’ssa ilmeisesti homman nimi ollu enemmänkin se, et esimerkiks sosiaalista mediaa ei käytetä ollenkaan tiedottamiseen?

Lauri: Ei pidä paikkaansa. Kyllä kun some tuli niin Là-Bas on sielläkin tiedottanu. Ei tässä oo siis ollu mitään tuollasta boikotointii. Laajoja sähköpostilistoja käytettiin aikoinaan ja kyllä sitä tietoa yritettiin kaikilla kanavilla jo lehdistötiedotteita ja muutaki. Juttu on vaan se, että se itse sisältö on jotain sellaista että se ei ihan kaikille avaudu eikä kaikkia kiinnosta. Mutta ei ollu koskaan mitään ideaa kehittää jotain sellasta kulttijuttuu tai pienen piirin,vaan siis mä muistan, nimenomaan se mikä oli kummallista 2000-luvun alkupuolella varsinkin, että siis vaikka meillä oli suurin piirtein joka kuukausi joku pieni tapahtuma, niin usein tuli ihan eri yleisö joka kuukausi. Aina tuli sama pieni määrä ihmisiä, mutta ne oli usein eri ihmisiä. Että kumma kyllä, vasta kymmenluvulla alkoi hahmottuu semmonen tietty yleisö, mutta siinä vaiheessa me oltiin jo siirrytty tämmösiin kansainvälisiin festivaaleihin.

Eli jos nyt karkeasti jakaa Là-Bas -toiminnan historian, niin siinä on tämmönen pienimuotoisten tapahtumien vaihe, joka sijottu sinne meidän Kaapelitehtaan studion kellariin lähinnä, ja sitte tämmösten festivaalien vaihe. Vaikka ne ei nyt näin karkeasti mee, ne menee limittäin ja lomittain ja päällekkäin, sitä kellarii on kyllä käytetty sitten kymmenluvullaki vielä. Mutta tommonen karkea jako on olemassa, ja kiinnostavaa kyllä, et mun mielestä se kohta missä alkaa tää kakkosvaihe on se itse asiassa, missä some tulee joskus sillon 2007-2008. Siinä kohtaa jotenkin myös kuoleutu se pohja, mitä käytettiin hyväksi silloin 2000-luvun alkupuolella ja puolivälissä. Tietty skene, mistä ammennettiin, niin se tuntu hieman köyhtyvän, tai sitten toisaalta itselle tuli sellanen olo ettei jaksa myöskään ylläpitää sellasta tavallaan kulttuuria. Se on myös ehkä henkilökohtainen kiinnostus ja kasvu ku siinä siirryttiin, kun mun sukupolven ihmiset rupes oleen kolmikymppisiä, niin kiinnosti luoda tämmösiä isompia taiteellisia kokonaisuuksia, tavallaan tislata sitä materiaalia mitä oli käyty läpi ja tehdä siitä semmosia kiteytyneempiä juttuja.

Sitte oikeestaan kun sekin vaihe oli eletty ja tavallaan kaikki nää kiteytyneet ideat järjestetty ja tehty, niin sen jälkeen Là-Bas’ssa on ollu 2017:n jälkeen nyt tavallaan semmonen pysähdys, että mitään ei oo järjestetty. Aavistan kuitenkin, että siinä toiminnassa on alkamassa joku ihan uusi, seuraava vaihe, tai siis itse asiassa tiedän, koska mullakin on jotain osuutta siihen. Mutta siis se on just sitä, että mä koen että mä en haluaisi enää tehdä sitä mitä 20 vuotta sitten, mun mielestä se ei oo enää mun tehtävä, se on seuraavan sukupolven asia. Mitä sit tulee tähän käsitteistöön mitä tossa äsken vyörytettiin, mä ymmärrän älyllisesti mistä on kysymys, mut siis jos multa kysytään, toi on jotenkin pelottavaa ja kulttuurin kuolemaa ajatella tollasten kategorioiden kautta.

Siis diversiteetti meille oli sitä, että nää ihmiset oli hirveen erilaisia kukin yksilöinä, jotka halus juttujaan esiin ja nää ryhmät ja niiden ryhmien yhdistelmät ja niiden yksilöiden erilaiset projektit. Me aina pidettiin huoli, että me ei yritetty latistaa sitä asiaa, että tää on sen ja sen projektin, vaan kaikki projektit aina esiteltiin ihan omina persooninaan ja juttuinaan sen mukaan mitä ihmiset halus. Oli hirveen tärkeetä kunnioittaa sitä ihmisten taiteellista tahtoo. Mut siis tää ajatus siitä, et diversiteetti on sitä et me otetaan jostain ryhmistä, kuka nekin määrittelee, että tarvitaan joku tästä ja joku tosta, ja kiintiöitetään. Siis ei millään pahalla, mutta mun mielestä diversiteetti syntyy siitä, että ihmiset otetaan ihmisinä riippumattomana osittain tollasista. Siis Là-Bas’ssa ja sinä aikana se mahtava suvaitsevaisuuden ilmapiiri, mikä siihen aikaan oli tuli just siitä että ei ollu tollasta ajattelua.

Mervi: Niin, tää liittyy laajemmin tähän keskusteluun.

Lauri: Siis suvaitsevaisuus sinänsä, se sana jotenki oli enemmän muodissa ennen. Mun mielestä se on jotenki vähä unohtunu, mun mielestä ehkä se pitäis palauttaa taas arvoonsa. Aito suvaitsevaisuus myös siinä mielessä. Là-Bas’ssa mä tiedän, että siellä esiintyjillä ja taiteilijoilla oli kaikenlaisia poliittisiakin näkemyksiä, mut siis ikinä ei tullu mieleen, että olis pitäny jotenki blokata joku että toi ei kuulu johonkin poliittiseen konsensukseen, mitä tää tila edustaa. Siis siellä oli kaikenlaisia ihmisiä, no enimmäkseen voisin kuvitella että äärivasemmistolaisia varmaan (nauraen), mutta siis myös laidasta laitaan kaikenlaista. Mä koen ja me koettiin, että ei oo meidän tehtävä tässä estää sitä, että nää asiat vois kohdata samassa tilassa ja kukin levittää sitä omaa viestiään jos se tuntuu relevantilta.

Siis kohtaamispintoja pitää olla. Ku on puhuttu tästä toiseuden kohtaamisesta, oikeesti siis toiseudet kohtaa, mut ihmiset pystyy silti käyttäytymään, et ei ne rupee siellä tappeleen keskenään. Ne voi tulla johonkin paikkaan, jossa ne voi sietää sitä toistensa erilaisuutta ja miettiä sitä, et miks toi näkee asiat näin ja minä näen näin. Myös erilaiset taiteelliset näkemykset, taiteelliset mielipiteet siitä, että mikä on hyvää äänitaidetta, elektronista musiikkia, performanssitaidetta. Antaa niiden esittää myös oma mielenilmaisunsa tohon oman teoksen muodossa.

Mervi: Tästähän hiljattain Anna Tuori kävi mediassa keskustelua taiteen niin sanotusta oikeamielisyyden vaatimuksesta tai siitä, että kuinka paljon me annetaan taiteelle tänä päivänä vapautta olla mitä se on ja mikä on myös taiteen vastuu. Haluutsä Tehilah vastata tähän jotain, miten sä ite tapahtumatuottajana siis koet sen, että millasia artisteja sä buukkaat, kuinka paljon sä puutut siihen ajatusmaailmaan?

Tehilah: Todella mielenkiintosta, mutta todella itseään toistavaa samalla lailla. Kuulen just tämmöstä ns. sokean suvaitsevaisuuden puolesta puhumista todella paljon mun työssä. Mä kiinnittäisin huomiota vieläkin siihen kiintiöiden tavallaan työkaluna siihen diversiteetin toteumaan. Siis henkilökohtaisesti otan kantaa, että mä en usko et kiintiöt on mitenkään pysyvä järjestely, ne on tämmösessä transitiovaiheessa, jossa vielä on hirveä määrä aliedustettuja ihmisiä jotka ei vaan pääse lavalle. Niin miten tämmöses tilanteessa lähtis siihen, että voi vähän tuoda lavalle, tai mielellään jopa paljonkin. Mä näkisin mielelläni nyt Black Lives Matter Finlandin jälkeen koko ens vuoden vaikka vaan mustien tekemää musiikkia lavoilla ympäri Suomen mielelläni. Koska sehän nimenomaan on lavalla sitä näkyvää, sitä mihin ihmiset kiinnittää huomiota, sitä mikä toimii meille roolimallina, sitä mikä inspiroi nuoria ja lapsia edes tarttumaan viuluun tai tällä tavalla. Me ollaan keskellä tämmöstä kulttuurista muutosta, jossa nää on työkaluja, et me päästään semmoseen ideaalitilanteeseen jota tää sokea suvaitsevaisuus tavallaan haluaa jo elää. Ja mä ymmärrän hyvin miksi näin ajatellaan, mutta sitten kun itse tulen eri kulttuurista, Ruotsista, niin mä vaan näen niin selkeesti, miten Suomes jumitetaan tän asian kanssa ja ei ymmärretä benchmarkkaa tarpeeks. Et miten muissa kulttuureissa, joissa on monikulttuurisempaa taiteilija-skene, esitystaidetta ja ohjelmaa, niin miten niissä ollaan tehty historiallisesti. Miten ollaan päästy siihen tilanteeseen vaikka, että Nykin kulttuuriskenessä on niin viraali monikulttuurinen lavaohjelma. Pitäis palata niihin ja tehdä sitä arkeologiaa ja käydä keskusteluja myös kansainvälisten tahojen kanssa, miten siihen ollaan päästy ja tällai. Mä uskon, et me ollaan täs transitiovaiheessa just nyt, mut ikävä kuulla tämmösiä sanoisin vähän vihamielisiä asenteita Suomessa jatkuvasti, et ei vaan ymmärretä asioiden realiteettia. Uskotaan siihen, että ideaalia jo nyt elämällä tehdään se muutos, vaikka se ei oo totta.

Mervi: Kommentoi vaan Lauri.

Lauri: Muistu mieleen eräs kontrasti tähän. Mä aikoinaan järjestin 2003 sellasen performanssifestivaalin jossa oli vaan naisia. Mikä se oli, post-male performance tai joku, se oli näit Là-Bas-juttuja kans. Siitä tuli paljon närää sitten miesten taholta, että se ei ollu inklusiivinen, vaikka sitä sanaa ei siihen aikaan käytettykään. Mut siis se lähti vaan siitä itse asiassa vähän päinvastaisesta ideasta että tuntuu siltä, että performanssitaide Suomessa on nimenomaan nuorten naisten juttu. Siis oli valtavasti just sellasia 20-30 väliltä sillon 2003-vaiheessa, että tuntu että tää on jonkinlainen ilmiö, tää täytyy nyt tavallaan dokumentoida siten että järjestää tämmösen jutun.

Mutta siinäkin se ajatus ei mulla ollu, et mä jotenki tuon jotain tämmöstä kategoriaa esiin sen takia että mä yritän tehdä jotain tästä sosiaalista taistelua, vaan siin on tämmönen kevytmielinen, tai en mä tiiä onko se kevytmielinen. Mun mielestä se on kuitenkin hyvin tärkeetä, että otetaan semmonen havainnoitsijan silmä ja katsotaan että tässä on nyt tärkeä kulttuurinen aalto, tämä pitää kiteyttää, tätä pitää tukea siinä mielessä et se saa jonkinlaisen tämmösen kollektiivisenkin ilmaisun. Mä nyt vaan sanon, tässä mainittiin sokea suvaitsevuus, en mä kannata mitään sellasta periaatteellista ideologista ideaa, että pitäis jotenki olla täysin välinpitämätön sen suhteen. Kyl mä muistan, että jos joku olis täysin jostain mulle ja muille järjestäjille vastenmielisistä ideologisista lähtökohdista tehny jotain juttuu, niin totta kai sellasta ei olis hyväksytty. Mutta kuitenkin lähtökohta mulla oli aina se, että mitä sisältöä näillä ihmisillä oikeasti on ja sen erityisyyden tutkiminen. Tämmöset kategoriat, joita projisoidaan tollasten asioiden päälle, että kuka kuuluu mihinkin, kuka edustaa mitäkin, se on mun mielestä latistavaa ja se osittain sortaa ihmisen ainutlaatuisuutta, mä nään sen näin. Mä en tästä lähtökohdasta oo valmis neuvotteleen, koska muuten mulla ei ois mitään motivaatiota järjestää yhtään mitään tai olis ollu, jos mä oisin ajatellu sen tollasten kaavojen kautta mitä näemmä nykyään, siis tää on arkipäivää tai jotain tollasta. Mut musta toi kuulostaa edelleenkin jotenkin täysin vieraalta. Vaikka mä ymmärrän hyvän tarkoituksen sen taustalla, siis mä en oo siitä mitenkään eri mieltä, mä vaan koen et mä oon jotenki itse edistäny tota asiaa omalla tavallani, mutta mä en koe että jos mä oisin yrittäny jotenkin sovittautua tollaseen ajatteluun, niin mä en usko et mitään olis tullu tehtyä mitä on tullu tehtyä.

Mervi: Onks se tavallaan vaatinut myös sen, et sä oot toiminu nimenomaan ilman mitään organisoitumista tai tämmösii rekisteröityjä yhdistyksiä?

Lauri: No tietysti se antaa sen vapauden, tavallaan järjestäjä on tässä yhteydessä jonkinlainen tekijä taikka kuraattori, niinku taiteessa aatellaan, että sil on oma taiteellinen panoksensa. Kyllähän se oli tavallaan se idea, että näistä tapahtumista muodostuu myös semmonen omanlaisensa jatkumo, jota voidaan ajatella jonkinlaisena teoksena, vaikka se kuulostaa vähän teennäiseltä. Et ne tapahtumat on myös jonkinlaisia kokonais-statementeja. Ja tietysti, koska tässä oli niin rajallinen määrä ihmisiä, tästä ei koskaan perustettu mitään yhdistystä.

Mutta senkin takia, et siis mä oon kyllä ollut taideyhdistyksessä ja kulttuurialan yhdistyksissä. Mul on pelkästään huonoja kokemuksia niistä ja myös kokemuksia siitä, miten yhdistys perustetaan tietyllä ajatuksella, sit sen valtaa joku toinen porukka ja muuttaa sen ihan päinvastaiseksi ja se vaan jää elämään, ja se on niinku dinosaurus jota ei saa ikinä hengiltä. Sit nää yhdistykset ammentaa tästä rajallisesta apurahojen määrästä ja koko ajan sitä omaa kuollutta painoaan ylläpitääkseen kuluttaa resursseja, jos mä suoraan sanon. Et siis idea oli pitää tää siinä määrin rajoittuneena, että tää pysyis jonkinlaisessa kontrollissa, myös semmosessa kontrollissa et tän voi joskus lopettaa jos haluaa, et tää ei ala elää sellasta omaa elämäänsä, ettei niinku joku Là-Bas, että siitä ei ikinä pääse kukaan eroon, että siitä tulee joku semmonen kulttuuri-instituutio. Vaikka ei ois mitään yhdistystäkään, niin asiat saattaa ryöstäytyä käsistä ja niistä tulee joku semmonen, mitä jotkut käyttää sitte johonkin muuhun tarkoitukseen. Sen takia toi Là-Bas jää tollaseksi epämääräiseksi tarkoituksellisesti.

Periaatteella minä, mun äiti ja kaikenlaisia muita ihmisiä siinä, siis niiden yhteistyökumppanien määrä on kyllä hirveen suuri, mutta ne on koko ajan vaihtuneet sen mukaan mitä tässä on haluttu tehdä. Mut kaikki on tavallaan hiffannu, et se Là-Bas, siinä on joku hyvin epämääräinen idea mutta idea kuitenkin, se on idea tästä ankaruudesta ja sisältökeskeisyydestä ja persoonakeskeisyydestä, sen tekijän ainutlaatuisen tahdon kunnioittamisesta.

Mervi: No mitä sä Tehi ajattelet tämmösestä rekisteröityneestä yhdistystoiminnasta nimenomaan underground-toiminnan mahdollistajana?

Tehilah: Tykkään tehä sekä yhdistyksissä että ihan yksityishenkilönä erilaisia projekteja ja tapahtumia, ja näen ehdottomasti molempien vahvuudet. Tässä mainittiin, että omassa toiminnassa pitää pysyä semmonen motivaatio ja tietty vapaus liittyen siihen sitten, että miten sitä toimintaa harjottaa. Oon monta kertaa turhautunu yhdistysmeininkiin, mutta varmaan yhtä monta kertaa saanu apuja ja mahdollisuuksia yhdistyksiltä toteuttaa eri juttuja ja varmaan vähän isommin ku mitä sitten ois yksityishenkilönä tehny. Ja täs mainittiin myös apurahat, ja kyllä ne jotku on haettavissa myös yksityishenkilönä, mutta kyllä niissäkin nähdään että kaikennäköset tahojen väliset yhteistyöt on eduksi ja varmistetaan se, et se konkreettisesti ois toteutettavissa ja et siinä on tämmösessä laajemmassa verkossa sitten isompaa henkistä ja fyysistä resurssia saada se juttu valmiiksi ja aikaseks.

Mä näkisin, että just tohon vaikka diversiteettiin, niin yhdistyksissä on haasteita esim. ihan yhdistys- tai järjestölaissa Suomessa, että pöytäkirjat pitää olla suomeksi tai ruotsiksi, ei voi olla vaikka englanniksi, ja tämä on iso iso ongelma. Just eilen oli työryhmän kokous semmosessa just perustetussa ryhmässä, jonka aloitti Eskus (Suomen esitystaiteen keskus), todella mainio tahojen välinen työryhmä, joka tutkii yhdenvertaisuuden toteutumista esitystaiteessa Suomessa. Tarkoituksena siis just vaikuttaa isommin sitte semmoseen toteumaan. Ja siinä on eri tahoja, QUERQ on siinä, ja sitten Museum of Impossible Forms, jolle eilen tai toissapäivänä myönnettiin tää valtion taidepalkinto, ja Todellisuuden tutkimuskeskus ja monia muita tahoja on mukana. On sirkusta ja paljon muuta esitystaiteen kattavaa edustusta. Just siellä puhuttiin myös tästä yhdistysten välisestä yhteistyöstä näiden asioiden käsittelyyn ja edistämiseen ja nähtiin se tärkeys, kun monilta vaikka eilenkin mukaan tulleilta uusilta tahoilta tuli kommenttia et vau, pelkästään tää yksi tapaaminen on muuttanu heidän, et ihan konkreettiset resurssit lähtee viemään näitä asioita eteenpäin. Pelkästään se, et tietää mitä tahoja on joihin ottaa yhteyttä ja mistä löytää vaikka monikulttuurisia esiintyjiä. On olemassa listaa, Catalystilla on listaa esiintyjistä, jotka edustaa erilaisia vähemmistöjä, ja on olemassa tämmösiä agentteja. Se on niin helppo, sit ku tietää et niit on olemassa, että voi lähtee buukkaan erilaisuutta.

Mutta oon kyllä tässä Laurin kanssa samaa mieltä, et se oma motivaatio hommaan täytyy pysyä. Sen takia vaikka QUERQilla käytetään tämmöstä desentralisoitua organisaatiomallia, jossa jokainen työryhmä päättää omista asioistaan. Ja ne työryhmät voi olla yhdestä henkilöstä vaikka 20 henkilöön. Sitten ne päättää omista asioistansa ja hommassa pysyy semmonen ilo ja inspiraatio semmosen vapauden kautta. Tätä ei oo taas käytössä Dodolla, ja sinne täytyy hallitukselle vielä ehdottaa, kaikki menee hallituksen kautta hyväksytysti, ja näkisin mielelläni, että tämmöst desentralisaatiota tapahtuisi enemmän yhdistyksissä. Että ei ois niin keskusvetoista ja hallitusvetoista hommaa. Ja ehkä tämmöseen desentralisaatioonki vois tulla järjestölajissa muutoksia. Ehdottomasti meidän täytyy tehä sitä toimintaa omalla motivaatiollamme ja arvoillamme elävästi ja vaikuttavasti, mutta samalla aikaa käydä sitten näitä keskusteluja tämmösten virkamiesten kanssa, että miten näitä asioita edistää, että siinä on jatkuvasti kaksi junaraidetta vierekkäin, että se toiminnan jatkuvuushan elää koko ajan ja muuttuu myös niiden kautta ketä toimintaan tulee mukaan. Mutta sekä hyvässä että pahassa, tässä tuotiin ehkä niitä haasteita tossa aikaisemmin ylös, mutta myös hyvässä.

Ja sitte tosiaan semmonen virallisempi muutos, semmonen sinnittelevä ja pitkäkestoinen juttu, että kaikkia ei toki kiinnosta se eikä tarvikkaan, mutta monella on paloa vaikuttaa kulttuurikentän kehittymiseen, niin kutsuisin mielelläni näitä ihmisiä mukaan myös tuohon yhdenvertaisuustutkimusryhmään. Muhun voi ottaa yhteyttä suoraan vaikka jos haluaa sinne mukaan, aina voi ottaa suoraan yhteyttä. Uskon, et nää kiinnostaa todella monia tässä ajassa.

Mervi: No puhutaan sit vähän rahasta. Sitä ei juurikaan underground-toiminnassa liiku. Vai haluuts sä eka kommentoida?

Lauri: Mä haluaisin tohon desentralisaatioon vielä. Se kuulostaa sinänsä hyvältä, ja se on tavallaan se mitä mä oon itekki aikoinaan aatellu, että jopa semmosen kaavion jossain palaverissa kerään paperille. Là-Bas koostuu sellasista kahdenvälisistä neuvottelutilanteista jotka linkittyy yhteen, ja sitten niistä kummasti muodostuu jonkinlainen, ei nyt organisaatio mutta kuitenki joku semmonen rakenne, mikä on kuitenkin olemassa. Se miten noihin tuli sovittua asioita ja miten se taiteellinen suhde, sen takia ei ollu määritelty koskaan. Sillon aikoinaan joissain myöhemmissä festivaaleissa sitte oli että taiteellinen johtaja se ja se. Koska se oli fakta, että ku oli eletty tässä desentralisaatiossa koko se aikaisempi aika, niin sitten lopulta kokeilun vuoksi tehtiin näin, että onkin sitten taiteellinen johtaja. Mutta sitä ennen se oli just näin, että tätä roolien nimeämistä ei tehty ja se oli ihan tarkoituksellista. Mitä väliä oikeastaan, että kuka tän on saanut aikaan, katsokaa nyt onks tää hyvä. Et tavallaan se oli niin ärsyttävää ku kaikenmaailman taidetapahtumissa oli aina se, että ihmiset halus et tää taiteellinen johtaja se ja se kuratoinut ja kaikkea tommosta. Ihmiset halus gloorian siitä mitä muut tekee, kun loppujen lopuks tärkeintä on se mitä se esiintyjä tekee. Oli sellanen filosofia meillä, että jos järjestäjän pitää vetäytyy taka-alalle ja olla anonyymi, ja sitä edustaa vaan että Là-Bas, joka sekään ei oo että Là-Bas järjestäis, vaan tavallaan Là-Bas’ta järjestetään, et se on objekti eikä subjekti. Se oli se filosofia, että me kaikki ollaan nyt yhdessä luotu tämmönen objekti. Se oli pyrkimys tämmösestä ideasta, että tässä nyt luodaan jotain uraa jonain tapahtumajärjestäjänä. Tietysti valitettavasti käytännössä kaikki aina menee sit sillai, että aletaan suhtautumaan että jaa, toi on se Là-Bas’n järjestäjä, tai että Studio Là-Bas järjestää nyt sitä ja tätä. Se menee ihmisten mielessä, kuitenkin omassakin mielessä, sitten lopulta tollain.

Mut se idealistinen juttu siinä oli se, että nää on sellasia taideteoksia joiden tekemiseen osallistuu nää esiintyjät ja järjestäjät ja kaikki, et se on sitte semmonen joku yhteinen möhkäle, joka on tehty kun se tapahtuma on. Tämä vaan siitä desentralisaatiosta.

Mervi: Viimeinen kysymys ennen ku meillä aika loppuu. Là-Bas ja Kääntöpöytä molemmat on epäkaupallisia toimijoita siinä mielessä, että voittoa ei pyritä tekemään ja ilmeisesti Là-Bas’n tapahtumat oli kaikki Ilmasia. Mitä te ootte mieltä siitä, että saisko rahalla paremmat bileet vai pilaisko se vaan kaiken?

Lauri: No meil on se idea, että ei nyt voi olettaa että ihmiset maksais tästä. Sitä paitsi se tekee tästä jonkun semmosen objektin. Tän pitää olla semmonen tila, johon voi vapaasti kävellä sisään ja ulos. Se on kans sitä konseptuaalista ideaa siinä, että kaikki perustuu vapauteen tässä suhteessa. Totta kai jos ois ollu vähän enemmän apurahaa joihinkin juttuihin, niin olis saanu estettyä sen, ettei ois tarvinnu itte ottaa lainoja välillä ja kaikkea tommosta, ettei olis niin kurjaa. Mutta noin muuten siis hirveän pienellä rahamäärällä pystyis järjestää valtavia juttuja. Sisältö on se olennaisin meidän tapauksessa, että taiteilijoiden tarvikkeet ja kamat ja hyvin pienet konkreettiset asiat. Semmoset tahot, joilla on valtavia summia käytössä, niin mitä ne niillä sitte oikeasti tekee? Siis ne saa ne vaan kulumaan johonki. Sanotaan, et nykyään yleisen hulluuden vaan ilmenemismuoto, että tää koneisto on aivan liian suuri kaikessa mitä me tehdään. Kaikkien pitäis pienentää, vähentää ja keskittyä olennaiseen. Sit se on tavallaan moraalinen imperatiivi. Siis meillä ajatellaan just tästä näkökulmasta, et me ei kehdattu edes anoo ihan sellasii summii mitä jotkut toiset, ku siis tavallaan oli se realismi, et ei nää nyt oikeasti tartte niin paljon. Vaan sen verran, että saadaan tää asia aikaan mikä on suunniteltu. Ja aluksihan meillä ei edes tullu mieleen, että tähän vois jotain anoo. (nauraen) Et siis tää lähti ihan ilman mitään rahankäyntiä.

Mervi: Nii onks tää osittain sama, mitä Kääntöpöytäkin on promotoinu, eli tämmönen vastuullinen hedonismi?

Tehilah: Ehdottomasti. Pienellä voi tehdä todella paljon, yhdyn täysin tohon edelliseen. Kengännauhabudjetilla saa jo paljon aikaseks. Toki se rajottaa ehkä vähän sitä motivaatiota siihen taiteelliseen vapauteen ja että mitä sillä voi tehä, toisaalta se voi taas inspiroida luovuutta. Toki aina molemmat on totta. Itellä joku tapahtumakonsepti usein lähtee liikkeelle siitä, että ketä mä haluan buukkaa, että saa vihiä jostakin hyvästä taiteilijasta tai artistista ja sitten haluaa tehdä sen ympärille sitä tapahtumaa. Kyllä siinä tietää about jo aluksikin sen budjetin sitten keskusteluissa tän artistin kanssa, et mistä se lähtee, tai riittääkö esim. vaikka matkaliput. Kyl mä näkisin, että tässä eri tapahtumajärkkääjät, aktiivit ja sitten nämä taiteilijat tekee sen isoimman yhteistyön sopiakseen sitten siitä budjetista. Mutta näkisin mielelläni enemmän kans semmosta vaikka että tuottaja, jolla on se iso vastuu, vois saada saman verran palkkaa kuin teknikko, joka tulee sinne pariks tunniks. Siinä on tosi isoja eroja, jotka myös voi olla vaikutuksiltaan vähän tämmösiä marginalisoivia, että se työmäärä sitten per ihminen ei aina oo suhteessa siihen palkkioon. Näkisin mielelläni muutoksia tämmösis asiois. Mutta samalla tavalla ku call for action ja sitten nämä artistien tasavertaisia palkkoja edistävät kampanjat, niin näkisin mielelläni, että myös tuotantopuolella tapahtuu vähän samaa, tai että se myös nähtäisiin osana taiteellista kuratointia ja siinä määrin palkattavana asiana. Kulttuuri on meille happea. Mistä me eletään, mistä meidän yhteisöllisyys ja mistä meidän aineeton kulutus lähtee liikkeelle? Taiteesta, tapahtumista, kulttuurista ja tällä tavalla. Se on se mitä me tarkotetaan vastuullisella hedonismilla Kääntöpöydän manifestissa, just tää aineeton kulutus. Voidaan lopettaa kulutus täysin ja siirrytään just tässä olemiseen ja tässä nauttimiseen ja taiteesta nauttimiseen ja yhdessäolosta, hyvästä ruoasta, mahdollisesti jopa sen viljelemisestä (naurahtaa) kiinnostuttua.

Liittyen ehkä mainstreamin ja UG:n rahasektoriasioihin haluaisin mainita sen, että oon huomannu yhteistyötä tai erilaisia tapoja tehdä yhteistyötä myös näiden sektorien välillä, muun muassa jos vaikka joku artisti joskus tulee muusta kaupungista tai jopa maasta johonkin UG:hen soittamaan, niin sen matkaliput ja vaikka palkkio hänelle saadaan katettua sillä että se artisti buukataan samana viikonloppuna normiklubille. Tämmösii innovaatioit mä toivoisin että näkis enemmänki. Mut se vaatii myös sitten aika suvaitsevaa asennetta itse artistilta, että se vaikka haluaa soittaa molemmissa skeneissä, tai ymmärtää ne realiteetit siinä sit tän UG-tapahtuman järjestäjän kannalta. Et hei, tää on ainut mahollisuus jolla me saadaan sut tänne kaupunkiin soittamaan et sä soitat myös tuolla. Ja ehkä innostuu ja saa siitä sitten jotakin lisää omaan portfolioonsa ja sitä kautta apurahoihin. Mutta näkisin mielelläni, että musaa rahotettais vielä laajemmin apurahoilla ja kiertuetoimintaa ja tämmöstä. Levytykset ja laitteisto on yleensä se, mihin saa muusikot apurahoja. Itse ainakin hengitän isoilta osin musiikkia, kuten muutakin taidetta, mutta näkisin että musiikin apurahoihin vois tulla hyviä muutoksia.

Lauri: Kuulostaa tutulta tuo, että jollain on joku kiertue mainstream-paikoissa, ja on ollu sellasii tapauksia, että on sitten suostunu esiintyy meidän vaatimattomassa kellarissa myös. Japanista asti on ollu tällasia vieraita. Ne on saanu ainakin sellasen vähän spesiaalin kokemuksen sitten. Mut se on just, ei oo pystyny oleen tasa-arvoinen sen mukaan, mitä palkkioita on maksanu ihmisille. Se on ollu joskus vähän niiden esiintyjien vaatimattomuudesta tai sitten omanarvontunnosta kiinni, että jotku on vaatineet jotain ja sitten on maksettu, ja sit jotkut ei oo sanoneet mitään niin niille ei oo maksettu. Mä sanoisin kyllä jopa, että ne jotka ei oo mitään vaatineet on usein olleet niitä parempii esiintyjä. Mut ei siinä oo mitään periaatteita ollu, se on kaikki ollu käytännön kaaosta ja järjestämistä.

Mervi: Käytännön kaaos, se on varmaan ihan hyvä tämmönen yleisnimike monillekin undergroundin piirissä oleville asioille. Mut hei, kiitos teille paljon vierailusta, tää oli kiinnostava keskustelu.

Lauri: Kiitos.

Tehilah: Kiitos.