Naiset ja sukupuoleltaan moninaiset henkilöt diy-toimijoina – miksi tästä asiasta pitää yhä keskustella?

 

MV: Mun nimi on Vuorelan Mervi, ja mä olen paitsi tän podcastin toimittaja, niin myös yksi tul-, tilo- [sensuuripiippaus] [naurua]… Otetaanpas alusta.

[keikkajuonto: Haluuttekste kuulla?]

[yleisö: Halutaan!]

[keikkajuonto: Hienoa, et ootte täällä.]

[live-musiikkia keikalla]

[keikkajuonto: Haluuttekste kuulla?]

[keikkakävijä: Meillä oli kivaa, antakaa pitää hauskaa, tää maailma on myös meidän!]

[kaiku: Tää maailma on myös meidän!]

Alkujuonto: Helsingin kaupunginmuseo esittää: TILOISSA – Omaehtoisia musiikin paikkoja. Näyttely kaupunginmuseon neljännessä kerroksessa. Yksi näyttelyn kuraattoreista, Mervi Vuorela, keskustelee teemoista.

MV: Hei vaan kaikille. Tervetuloa kuuntelemaan Helsingin kaupunginmuseon uutta podcast-sarjaa, joka liittyy marraskuun 13. päivä aukeavaan TILOISSA-näyttelyyn. Mun nimi on Vuorelan Mervi. Mä olen paitsi tämän podcastin toimittaja, niin myös yksi TILOISSA-näyttelyn kuraattoreista. Lyhyesti kerrottakoon, että tämän TILOISSA-näyttelyn aiheena on omaehtoiset musiikkipaikat 2000-luvun Helsingissä, samoin kuin näihin paikkoihin liittyvät alakulttuurit.

Kaikkea ei luonnollisestikaan pysty yhteen näyttelyyn mahduttamaan, joten tässä podcastissa me tullaan juttelemaan vaihtuvien vieraiden kanssa sellaisista teemoista tai ilmiöistä, jotka kyllä liittyy tähän meidän näyttelyyn mutta ei ehkä ole siellä niin selvästi edustettuina. Yksi tällainen aihe on naisten ja sukupuoleltaan moninaisten henkilöiden toimijuus DIY-skenessä. Siitä mun kanssa on tänään saapuneet keskustelemaan Turun yliopiston tutkija Tiina Käpylä ja mm. Ydinperheessä soittava ja alakulttuurikeskus Loukon toiminnanjohtamisesta vastaava Vilja Joensuu. Tervetuloa.

VJ: Hei vain.

TK: Moi. Täällä tosiaan Turusta etäyhteydestä jutellaan.

MV: Miten te itse koette, millaista tämä teidän oma DIY-toimijuus on ollut? Oottekste naisina joutuneet kokemaan, että olisitte jotenkin eriarvoisessa asemassa miehiin nähden?

TK: Oon käynyt järjestämään festivaalia nimeltä Turku FemFest [naurahtaa], joka on siis suunnattu naisille, muunsukupuolisille, transmuusikoille ja heidän kanssaan musisoiville miehille. Koko tämän tapahtuman lähtöideahan oli juurikin tämä, että kuinka saada näkyvyyttä ja luoda turvallisia tiloja naisille ja myöskin sukupuoleltaan moninaisille ihmisille tällaisessa ympäristössä, missä varsinkin se bändimusiikki on ollut hyvin rock-keskeistä. Niissä myöskin ne rock-autenttisuuden vaatimukset on suosineet tosi pitkälle miesten tekijyyttä ja toimijuutta, ja miesten keskinäisiä verkostoja. Eli kyllä mullakin on taustalla tosi pitkä historia erilaisten populaarimusiikkitapahtumien ja keikkojen järkkäämisestä ja siitä, minkälaisia rooleja ja tehtäviä siellä on voinut naisena ottaa. Ja ajatus siitä, että no miksi mä en vain ala järjestämään itse jotain näille ihmisille? Että ei se ole niin vaikeaa. Täytyy vain ottaa ja tehdä. Kyllä se koko mun lähtökohtani on hyvin pitkälle nykyisessä toiminnassa juurikin tämä, että olen huomannut tarvetta luoda niitä sosiaalisia ja fyysisiäkin tiloja. [naurahtaa]

MV: No, mites Vilja?

VJ: No, siinä vaiheessa kun mä olen itse lähtenyt mukaan tosi nuorena kaikenlaiseen toimintaan, joka on pyörinyt just musajuttujen, keikkojen ja bändijuttujen ympärillä, on tavallaan tuntunut aika itsestäänselvältä se oma tekijyys ja toimijuus. Mulla on silloin ollut ympärillä paljon myös naistekijöitä, että en ole siinä vaiheessa ehkä osannut itse edes hahmottaa että siinä ois mitään erikoista. Mutta sitten sitä on myöhemmin toki alkanut nähdä vähän eri tavalla, että minkälaisia eroja vaikka siinä tekijyydessä on, minkälaisia tehtäviä lankeaa esimerkiksi sukupuolen perusteella, miten asiat siinä toimii ja etenee. Että kyllä se vaikuttaa. Tavallaan niitä asioita on itse ehkä nähnyt enemmän vasta kun saa vähän etäisyyttä siihen, että miten nämä hommat menikään. [naurahtaa]

MV: Sanoit, että tietyt asiat lankeaa sukupuolen perusteella. Mitkä on olleet sellasia asioita?

VJ: No esimerkiksi siis tämmöinen, näitä staran paikkoja nyt ehkä on enemmän tarjolla, ne on luontevampia miehille tai miesoletetuille. Sitten taas musta tuntuu että ihmisille, jotka on kasvatettu naisiks tai tytöiks, on jotenkin luontevampaa, tai heille luontevammin annetaan semmoista taustatekijyyden roolia. Semmoista ylläpitävän, rakenteita jotenkin hoivaavan tekijän rooleja. Se voi usein olla sitä ylläpitävää työtä eikä näkyvää työtä.

MV: No, sä oot Tiina tutkinut sosiaalisten tilojen muodostumista populaarimusiikin parissa. Miten sukupuolittunutta se sun mielestä on? Millaisia havaintoja sä oot tehnyt?

TK: No, jos ajatellaan fyysistä tilaa mihin muodostuu tavallaan se pintakerros sosiaalisen toiminnan myötä, niin kyllähän se on hyvin sidonnainen tilasta tai tilanteesta. Siinä samassa tilanteessahan voi olla tilanteisesti eri tavoin rakentuneita sosiaalisia tiloja. Esimerkiksi tiettyjen genrejen illat jossain rock-klubilla rakentuu siis genren mukaan hyvin mahdollisesti maskuliinisiksi tai feminiinisiksi, tai semmoisiksi hyvin salliviksi. Että kaikilla on tavallaan, ainakin näennäisesti, hyvin näkyvyyttä. Kaikilla on oikeus toimia ja siellä on helppo toimia, että et ala itse rajoittamaan itseäsi koska olet vääränlainen. Tai rekisteröi semmoista, että olen jotenkin erilainen kuin nämä toimijat täällä tilassa. Populaarimusiikissahan hyvin pitkälle genre määrittää sitä sosiaalisen tilan rakentumista, eli samassakin tilassa voi olla tosi erilaisia sosiaalisia tiloja sen mukaan, että mitä siellä tehdään ja mitä siellä tapahtuu.

MV: Jos otetaan esimerkiksi vaikka punk rock, mikä on varmaan Viljalle tuttu, niin miten sä näkisit punk rockissa sen tilan muodostumisen? Punk kuitenkin lähtökohtasesti sanoo kannattavansa sukupuolen tasa-arvoa.

TK: Joo. No, kyllähän siinäkin tosi paljon ollaan meidän tutkittavien kanssa, kun olen punkin hardcore -lukua kirjaan kirjoittanut, niin puhuttu siitä että punkin parissa esimerkiksi käytetään ihan älyttömästi näitä, all female ja naisvetoinen bändi, mainostetaan sitä. Että ei se täysin ole neutraalia. Koska muutenhan sitten mainostettaisiin myös että nyt meillä on tämmöinen miesbändi täällä ja all male -bändi. Nehän nyt ei kuulosta…

VJ: [nauraa] –

MV: Ei ole kovin hyvää mainosta.

TK: Toisaalta siinä käytetään semmoista voimauttavaa puhuttelua, ja osa tietysti pitää sitä hyvänäkin että esimerkiksi mainostetaan, että on all female -bändejä. Koska osa naisista haluaa mennä katsomaan ja kuuntelee niitä mieluummin, että siellä on itselle kiinnostavaa sanomaa ja muuta. Mutta kyllä sitä tilaa voidaan ryhtyä siis oikeasti luomaan jo siinä vaiheessa kun buukataan bändejä ja markkinoidaan niitä. Se markkinointi voi vaikuttaa myöskin ihan underground-, epäkaupallisessa musiikissa, jos ajatellaan markkinointia tiedottamisessa, että hei, meillä on tulossa keikka. Vaikka ne liputkaan ei maksaisi edes mitään, mutta kuitenkin tiedotetaan siitä. Eli tavallaan markkinoidaan vaikka keikkailtaa. Niin kyllä lähdetään sitä sosiaalista tilaa rakentamaan jo siinä vaiheessa, kun kerrotaan esimerkiksi esiintyjien sukupuolesta keikkajulisteessa.

Ei se ihan täysin myöskään se fyysinen toiminta siellä fyysisessä tilassa, kyllä siellä myöskin sattuu ja tapahtuu. Myös tämmöistä, vaikka ei olisi ihan suoraa tytöttelyä, mutta tosi monet ihmiset puhuu semmosesta… Vähän että se on hyväntahtoista ja tahatonta, mutta hirveesti tullaan keikan jälkeen kehumaan että vitsit, tämmöinen mimmibändi täällä soittaa. Että tehän soititte tosi hyvin ja… vähän miesten ja naisten bändejä ja esityksiä arvioidaan ja puhutellaan eri tavalla. Ihmisillä on vaan… Kyllä ne on hyvin syvälle rakentuneita ne käytös- ja ajatusmallit. Jonkun verran ihmiset puhuu myös ihan suoraa, myöskin ehkä osittain tahatonta ohipuhumista. Eli keskustellaan ikään kuin se nainen ei olisi ollenkaan porukassa. Miehet keskustelee keskenään vaikka uuden bändin perustamisesta, ja sitten keskusteluissa on joku nainen joka soittaa bändissä ja on pätevä instrumenttinsa hallitsija, niin häntä ei ikään kuin noteerata bändinperustamiskeskustelussa ollenkaan. Tämän tyyppisiä on tullut vastaan.

Ja kyllähän punk rock on myöskin rockin alagenre, eli siellä kuitenkin on semmoinen lähtökohta, siis punk-musiikki esimerkiksi Suomessa ihan aluksi on ollut tosi maskuliinista. Hyvin miesvaltaisia ne bändit. Se liittyy hyvin pitkälle siihen, että käytännössä katsoen kaikki muukin rock-musiikki on siinä vaiheessa ollut tosi miesten käsissä. Mutta kyllähän niitä naisia sitten on alkanut tulemaan aika paljon, että se naisten määrän lisääntyminen on myöskin helpottanut naisten näkyvyyden ja toimijuuden semmoista, myöskin niitten sosiaalisten tilojen rakentamista. On mahdollista järjestää keikkoja, että jok’ikisessä bändissä soittaa muitakin kuin valkoisia cis-miehiä. Eli se monipuolistuminen mahdollistaa myös erilaisia sosiaalisia tiloja, missä erilaiset ihmiset myös kokee olevansa kotona. Eivät joudu olemaan puolustuskannalla siellä, että on minullakin oikeus olla täällä ja en minä niin paljon teistä muista poikkea.

MV: Tunnistat sä Vilja näitä Tiinan mainitsemia juttuja?

VJ: Joo, tunnistan, tunnistan kyllä tosi paljon. Kyllähän kaikki ne musaskenet vaikka missä on itse ollut, niin kyllähän ne on tosi vahvasti, niissä näkyy se että niihin vaikuttaa ne ympäröivät yhteiskunnan sukupuolinormit. Ei niistä pääse mitenkään taianomaisesti vapaaksi sillä, että julistautuu jotenkin kapinalliseksi, vaan ne on tosi syvällä. Ja se, että miten jossain DIY-punk-skenessä vaikka on ollut paljon enemmän tilaa sille tekijyyden moninaisuudelle ja sellaiselle, ettei tarvitse niin paljon välittää normeista, vaan normien rikkominen on mitä halutaan. Niin silti niissä kyllä on näkynyt vahvasti, ja tavallaan musta tuntuu että siinä on varmaan kyllä just mitä säkin Tiina puhuit tästä moninaistumisesta ylipäätään, että miten maailma muuttuu ja kehittyy.

Mutta itselle kyllä ainakin on ollut merkittävää se, että kun meillä on vaikka nyt täällä Kulttuurikeskus Loukko perustettu, joka on eksplisiittisesti turvallinen tila. Niin vasta sen jälkeen kun se tila on tavallaan luotu, niin on nähnyt mitä onkaan jäänyt ulkopuolelle ennen sitä. Se mitä on kuvitellut, että tässä mun punk rock -kuplassa vaikka ois asiat edistyneitä ja tasa-arvoisia ja moninaisia, se siltikin on sulkenut ulos tosi paljon monenlaista tekijyyttä. Sukupuolivähemmistöjen, sukupuolen moninaisuuden näkymistä ihan vain sillä, että ne tilat ei ole olleet kutsuvia tai ne ei ole olleet turvallisia.

MV: Niin, kun katsoo Loukon tapahtuma- tai työpajakalenteria, selkeästi huomaa että siellä tämä sukupuolen moninaisuus on tärkeässä osassa. Miten sellaista tavallaan lähdetään rakentamaan, sellaista tilaa mikä ois kaikille avoin? Miten te ootte Loukossa sitä lähteneet rakentamaan?

VJ: No, niin. Kyllähän se lähtee ihan siitä alusta, että miten asioita suunnitellaan. Mitä tehdään, miten asiat voisi tehdä toisin, niin että siinä näkee myös niitä ehkä usein näkymättömiä rakenteita, mitkä ihmisiin vaikuttaa. Mutta ihan myös viestintä on mun mielestä tosi tärkeetä, että sanotaan ääneen ne asiat. Että tämä on vapaa syrjinnästä, tämä on turvallinen tila myös vähemmistöille. Jo se julistus, että se ei ole joku oletusarvo taustalla, johon oletetaan että ihmiset tietää mistä on kyse.

TK: Tuo tiedottaminen on siis todella tärkeää, koska tosi monilla vähemmistöjen edustajilla ja itsensä monissa paikoissa ulkopuoliseksi kokevilla ihmisillä on hyvin voimakkaita kokemuksia siitä. Vaikka missään ei sanottaisi että te ette saa tulla tänne ja missään ei sanota suoraan että tämä tila on juuri teitä varten, niin nämä ihmiset ovat kokeneet paljon semmoista että minä en kuulu tänne ja ihmiset ei ymmärrä mua täällä. Tai ihan suoraan tulee semmoista, että mikä sä luulet olevasi ja muuta. Tämmöiset ihmiset nimenomaan tarttee sitä, että heidät kutsutaan ja nimetään, että tämä tila on teille. Tämä tapahtuma on teille. Te esiinnytte täällä, ja täällä on turvallista olla. Eli se tiedottaminen, ja… Hirveän suuri ongelma tosi monissa paikoissa, tapahtumissa, toiminnoissa, asioissa on juurikin se, että oletetaan että ainahan meille kaikki ovat tervetulleita olleet. Että ei ne vaan ne ihmiset tule tänne, että ei niitä ilmeisesti kiinnosta.

Tämä on hirveän suuri ongelma. Oletetaan, että jos ei ole erikseen rajattu vaikka 16–19-vuotiaille pojille, jos ei rajata erikseen tätä tapahtumaa tai toimintaa tai mitä tahansa jollekin tietylle ryhmälle, niin ajatellaan että tottakai kaikki ovat tervetulleita. Silloin sitä toimintaa tosi usein suunnittelee ihmiset, joilla on tosi vähän kokemusta itsellä siitä ulkopuolisuuden tunteesta ja siitä, että minä en kuulu tänne tai ole tervetullut tänne. Populaarimusiikin parissa on monta hyvin maskuliinista musiikkigenreä, että siellä nämä mahdollisesti toimintaa suunnittelevat miehet ajattelee että tottakai me halutaan että kuka tahansa voi tulla tänne. Mutta heillä ei ole sitä omakohtaista, sydänjuuriin menevää kokemusta siitä, että kun mä en vain voi mennä sinne. Vaikka kukaan ei sano ovella että sä et saa tulla tänne, niin koet koko ajan että mua pelottaa ja ahistaa ja nämä ihmiset ei ota mua tänne. En pääse mukaan tähän toimintaan ja näin on käynyt aina ennenkin. Nimenomaan se tiedottaminen, että niillä ihmisillä on jo se ennakkoajatus että voin tulla tänne just semmoisena kun mä oon, se helpottaa sitä kynnystä.

MV: Onko sen huomannut sitten FemFesteillä konkreettisesti, että nyt kaikki ne ihmiset tai artisteiksi haluavat jotka ehkä ei ole muualla saaneet areenaa, niin on tulleet ilolla ehkä ensimmäistä kertaa kokeilemaan miltä tuntuu olla lavalla?

TK: No, Turku FemFest-festivaalissa on ollut hyvin tärkeetä tietysti tapahtumapaikka eli Turun Kirjakahvila, jolla on todella hyvä maine tämmöisenä… Se on siis todella pioneeripaikka turvallisen tilan takaamisessa mitä erilaisimmille kulttuuritapahtumille. Tietysti tapahtumaa on pidetty muissakin tapahtumapaikoissa, mutta Kirjakahvila on ollut varsinkin esitettävän musiikin ydin. Kyllä sen huomaa. Se tunnelma ja ne ihmiset joita tulee on aivan eri siellä kuin jossain pubissa, kuin että mennään Kirjakahvilaan. Että kyllä paikkojen valinnat on myöskin hyvin tärkeitä. Meillä on palautteet tosi pitkälle sitä, että ensimmäistä kertaa ikinä olen kokenut että mun ei tartte puolustella paikkaani tehdä tätä ja olla täällä. Tosi kannustava ilmapiiri, ei tartte pelätä että nyt joudun kysymään näistä piuhoista jotain ja mua pidetään jotenkin tyhmänä tai huonona. Ettei tartte pelätä mitään semmoista. Että kyllä siellä on, ja varsinkin esiintyjille se on ehkä ollut kuitenkin suurempi ja tärkeämpi tapahtumana ja tilana.

VJ: No kyllä toi ainakin ajatuksia herätti, mitä sanoit tosta viestinnän tärkeydestä, joo. Just se, että julistaminen ja julistautuminen tietenkään ei yksistään riitä. Mutta se on ehkä ensimmäisiä askelia siihen, että voidaan tehdä niitä tiloja missä uutta toimijuutta ja tekijyyttä pääsee syntymään. Koska ei sitä synny, jos ei sille ole paikkaa. Ja tavallaan just se, että onko tavoitteena sitten saada lisää… [naurahtaa] ei-miehiä sinne maskuliiniseen rock-musaan, vai oisko tärkeämpää tehdä tilaa jollekin muulle? Että olis myös jotain muuta, mitä voisi katsoa, mistä voisi saada vaikutteita, mistä voisi nähdä esimerkkiä?

MV: Niin, jotain täysin uusia aluevaltauksia?

VJ: Niin, tai onko se musiikki myöskään… Että kuinka paljon semmoinen elää, että jäädäänkö jumiin just johonkin neljän, viiden miehen rock-bänditoteutukseen [naurahtaa], vai löytyisikö tilaa myös muunlaiselle tekemiselle ja musiikille, ja kaikelle uudelle?

TK: Kyllä, tää on siis hyvin vahva trendi ylipäätään. Rock-musiikki on tavallaan kriisissä. Nimenomaan se heteroseksuaalinen, valkoinen stadion-rock on ne vanhemmat sukupolvet. Mut nuoret on lähteneet tekemään, ja tietyssä mielessähän tämä digitalisaatio on demokratisoinut sitä musiikin tekoa ja esittämis- ja levittämisprosessia. Ne on mahdollistaneet, että nyt aletaan tekemään ihan uutta juttua. Osittain se on myöskin Turku FemFesteillä ollut ideana, että sinne on otettu kaikenlaisia, se ei ole pelkästään bändimusiikkia. Että voit tulla loopperin kanssa yksinkin jos haluat tehdä tämmöisiä musiikillisia ratkaisuita. Ja kyllähän se on, oot kyllä tosi oikeessa tossa, ja voin sanoa että tosi monet muutkin ihmiset miettii ihan samalla tavalla. Tosi monet ei ehkä osaa sanottaa sitä, mutta ne tekee sitä tällä hetkellä. Eli kyllä.

MV: Niin, vaikka roolit moninaistuu, niin tuntuu että monesti edelleen naisen rooli siinä bändissä on olla laulusolisti. Onko tässä teidän mielestä miten paljon tapahtunut muutosta vai onko se edelleen tässä samassa?

TK: Kyllähän siis yhä vieläkin naisten kaksi yleisintä instrumenttia on laulu ja koskettimet. Se on ollut kautta historian. Se on toisaalta mielenkiintoista, että miksi se asia ei muutu, että miksi sähkökitara ja rummut tai saksofoni on niin miehisiä soittimia. Siihen on kyllä tosi monta syytä, ettei ole mitään semmoista aivan yksiselitteistä. Mutta kyllä ne on yhä vieläkin nykyäänkin tosi… Ja yksi syyhän on tietysti toi esikuvien puute. Eli siinä vaiheessa kun lähdetään jotain instrumenttia esimerkiksi treenaamaan ihan tähtäimessä ammattilaisuus, niin ollaan yleensä sen ikäisiä että pitäisi olla niitä esikuvia, jotka näyttäis että kyllä mäkin voin tehdä tätä. Mun väitöstutkimuksessa kävi ilmi, että yhdelläkään kantasuomalaisella miehellä ei ollut yhtään naista esikuvina. Käytännössä katsoen kaikilla naisilla oli useita miehiä esikuvina, ja sitten maahanmuuttajataustaisella yhdellä nuorella miehellä oli myöskin naisesikuva.

Esikuvilla on myöskin tosi iso merkitys siinä, että ihmisillä on se sisäistämisen prosessi, että pystynkö minä näkemään että tekisin tämmöistä. Että se olisi mulle mahdollista. Sitten ne esikuvat vaikuttaa hyvin paljon yhä vieläkin, että tytöt ja naiset näkee sen laulajan tai kosketinsoittajan roolin mahdollisena ja haluttuna, koska he pystyy identifioitumaan johonkin soittajaan tai laulajaan. Niissä rooleissa ei myöskään tartte tapella tietä läpi kaikkien ennakkoluulojen. Jos haluat ihan oikeasti, vaikka nyt puhutaan do it yourself -kulttuurista, mutta jos puhuttaisiin musiikista että kaupallisemmalla musiikilla haluaisi elää ja menestyä, niin kyllä siellä on melko kovat paineet yhä vieläkin, että minkälainen saat olla ja mitä voit tehdä. Kyllä sitä vaan helpommin menestyt sillä vanhalla kaavalla, että siellä on tavallaan polkuja mitä voi mennä. Niitten uusien polkujen tekeminen on tosi vaikeeta.

MV: No, sä oot Vilja soittanu bassoa kohta parikytä vuotta. Oliko sulla missään vaiheessa siihen tarttuessa semmoinen olo, että voinkohan mä nyt alkaa soittaa bassoa?

VJ: Ei oikeastaan. [naurahtaa] Siinä vaiheessa, siis mä olen alkanut soittaa suoraan bänditreeneissä oikeastaan, että ei mulla ole ollut semmoista taustaa että mä nyt sängyn laidalla rämppäilisin jotain klassikoita tai muuta. Mä luulen, että siinä vaiheessa kun on itse alottanut, niin mulla on ennemminkin ollut just se, että en mä oo ehkä hahmottanut että tässä nyt olisi mun sukupuoli mitenkään merkittävä poikkeus. Mä oon ajatellut, että oon muuten vaan jotenkin tosi pieni ja nuori ja kokematon, ja se on mikä erottaa mut. Mutta kyllähän siinä… Siis joo, selkeästi millä tavalla vaikka lähdetään siihen musiikin tekoon, niin siihen tuntuu paljon vaikuttavan just se sukupuolirooli. Että minkälaiseen harrastamiseen, näkyvyyteen, tilan ottamiseen on annettu eväitä.

MV: Onko DIY-kulttuuri sit lopulta kuitenkin se, joka on mahdollistanut esimerkiks mahdollisesti sulle siihen bassoon tarttumisen? Että jos olisit vaikka ajatellut että haluan Suomen albumilistan ykköseksi ja haluan olla uusi Jenni Vartiainen tai kuka nyt silloin olikaan listoilla, niin olisko se jäänyt tekemättä?

VJ: Niin, siis joo. Kyllä varmasti on vaikuttanut se, että en oikein usko että missään muussa skenessä tai tämmöisessä kulttuurissa tai genressä olisi tullut ehkä itelle sitä. Että niissä muissa ympyröissä varmaan ois tuntunut enemmän se oma sukupuoli olevan merkittävä tekijä.

MV: Niin. Voisi kuvitella että DIY-kulttuurin sisällä on edelleen kuitenkin enemmän mahdollisuuksia olla sitä mitä on. Niin kuin Tiinakin mainitsi, mainstream-artistilta saatetaan odottaa tiettyä imagoa tai jopa musiikkityyliä. Kuinka paljon tässä suhteessa DIY antaa mahdollisuuksia verrattuna siihen, että se olisi enemmänkin haaste?

VJ: No kyllähän se nyt antaa mahdollisuuksia DIY-skene siinä mielessä, että sun ei tarvitse esimerkiksi tähdätä tosi korkeelle aloittaaksesi. Tai että sulla ei ole pakko olla jotain urasuunnitelmaa tai selkeetä pyrkimystä siinä, vaan se voi olla myös tekemisen ilosta tekemistä, jolloin se kynnys on tosi paljon matalampi ja on enemmän tilaa kokeilulle.

MV: No, tee se itse -kulttuuri liittyy vahvasti alakulttuureihin, ja alakulttuureihin taas liittyy vahvasti tietynlainen purismi tai uskottavuuden vaatimus. En nyt tiedä onko raakaa yleistystä sanoa näin, mut monesti tuntuu että ne on just miehiä jotka vahtii tosi tarkasti sitä, että onko jonkun tekemä musiikkityyli aitoa tai uskottavaa tai ei. Voi olla, että sulla on ihan vaan vaikka jonkun kulttibändin paita, niin saatat joutua selittelemään että kyllä minä nyt ihan oikeasti kuuntelen tätä musiikkia ja olen kuunnellut nämä levyt, enkä pidä tätä paitaa vain sen takia että haluan poseerata. Kuinka paljon tällaiseen alakulttuuritoimintaan tai tee se itse -kulttuuriin liittyy teidän mielestä semmoista kaksinaismoralismia, joka jotenkin on myös ehkä se ikävä puoli siinä skenessä?

TK: No, mä näkisin että tossa on vähän tommosta myrkyllistä maskuliinisuutta, missä miehet on tottunu kilpailemaan. Että ne on ihan tosi nuoresta asti, ainakin tietyissä… No, sanotaanko että kaikki pojat ja miehet eivät ole tietenkään samanlaisia. Mutta tuntuu että on tietynlainen miehisen kilpailun kulttuuri, missä esimerkiksi jollain nippelitiedolla käydään valtataistelua [naurahtaa]. Nimenomaan nämä bändit, genret, kulttibändien levyt ja biisin nimet, kuka sen on tuottanut ja muut, on justiinsa semmoista… no, alakulttuurista pääomaa, mitä käytetään sen oman aseman hankkimiseen tai ylläpitämiseen. Kyllä nämä liittyy tosi vahvasti niihin genreihin myöskin. Mulla on siis tosi pitkä tausta metallimusiikin ja äärimetallin parissa, ja siksikin mulla on varmaan aika paljon kokemuksia siitä hyvin miesvaltaisesta tämmösestä [naurahtaa]. Metallimusiikissahan tämä on kans tosi, ja äärimetallissa, ollut tosi iso juttu. Tämä miehisen tietämisen ja tiedon tämmöinen… Tavallaan halutaan pitää se skene tai genre semmoisena sisäpiirinä, koska se on niin tärkeä, iso osa sun omaa identiteettiä.

Et sä halua että kaikki muut kuuntelee sitä sun bändiä, saati että ihmiset alkais pitämään sun suosikkibändin paitaa tietämättä siitä bändistä mitään. Että siitä vain tulisi trendikästä pukeutua yhtäkkiä vaikka hardcore punk -bändipaitoihin, että Henkkamaukalta pystyisi ostamaan niitä. Se olisi jotenkin niin verinen loukkaus niitten ihmisten identiteettiä kohtaan, mitä on voitu rakentaa oikeasti ihan jostain alakoulun viimeisiltä luokilta asti. Siinä on vähän semmoinen, että miehet ehkä on kiinnittyneet tiukemmin genreihin ja oppineet tietynlaisen käytös- ja keskustelukulttuurin. Naiset on ehkä taas, jos kauheat stereotypiat tässä nyt vedettäis tai yleistykset, niin joustavampia tavallaan kuitenkin siinä. Että helpommin pystyy sukkuloimaan ehkä, ja ei opita sitä nippelitiedolla… Ennemminkin se pääoma on jollain tavalla erilaista, tai sitä käytetään eri tavalla. Pelkkä tiedollinen pääoma tai tyyliin joku levyjen keräily, minkä myöskin voisi nähdä tämmöisenä alakulttuurisena pääomana, niin ei ehkä ole niin ytimessä. Vaan sit voi olla esimerkiksi sosiaalinen verkosto se tärkeämpi, ja sitä ylläpidetään eri tavalla. No, tässä nyt tuli vähän uusia mietintöjä asiasta, että en ole välttämättä tieteellisesti tutkinut näitä ihan loppuun asti. [naurahtaa]

MV: Niin, metalli on kyllä siitä mielenkiintoinen, että siellä on myös ihan selkeä misogynistinen blokki. Jos mennään vaikka black metallin puolelle, siellä voi olla ihan kirjoittamaton sääntö että se on vähän niin kuin naisilta kiellettyä, tai että naiset helvettiin mun musiikista.

TK: Itse asiassa siellä on yllättävänkin androgyynisiä käytäntöjä. Mutta nyt en halua paljastaa ihan liikaa, teidän pitää lukea Lailasta Almaan -kirjan metalliluku, koska siellä analysoin siis metallimusiikkia. Olen tehnyt siis gradun suomalaisesta metallimusiikista, ja aika pitkään elämästäni kyllä viettänyt niissä piireissä. Niin olen analysoinut aika paljon sitä, koska siellä on tosi ristiriitaisiakin elementtejä mm. misogynian mutta myöskin tietyllä tavalla hyvin androgyynien käytäntöjen välillä. Mutta jätämme sinne kirjaan vähän ehkä yllätyksiä. [naurahtaa] Että se ei ole täysin yksiselitteistä, metallimusiikki on ylipäätäänkin tosi ristiriitaista.

MV: Kohta pari sanaa lisää tosta kirjasta. Mutta haluatko Vilja kommentoida vielä tohon, että olet sä huomannut näitä ug-kulttuurin huonoja puolia esimerkiksi liittyen tähän uskottavuuden överiin vaatimukseen nähden?

VJ: No, vastaan tohon Tiinan edelliseen, se oli musta oikein mielenkiintoinen kommentti. Mä oon usein itse myös miettinyt, että onko sukkahousuhevi ollut vähän semmoinen miesten riot girl -ilmiö, että siinä voidaan ottaa haltuun maskuliinisuutta, seksuaalisuutta jollain ihan uudella tavalla. Se on tosi mielenkiintoista mun mielestä.

MV: No, sä oot Tiina siis tosiaan kirjottamassa Lailasta Almaan -nimistä tietokirjaa. Koska se ilmestyy?

TK: Ensi vuoden puolella. Kyllä meillä alkaa se käsikirjoitus olemaan nyt kasassa. Mutta nyt tietty on aika pitkä tekstien hyväksyttämisvaihe, koska ollaan haastateltu sinne tosi paljon ihmisiä. Mutta kyllä se varmaan ennen ensi kesää tulee. Mieluummin hyvä kirja kuin saada se nopeasti valmiiksi. [naurahtaa]

MV: Miten paljon tää sukupuoli nousi esiin näissä haastatteluissa? Kokiko nää artistit sen jotenkin määrittävänä tekijänä, että he itse olis pitäneet itseään jotenkin naisartisteina, tai että se naiseus olis jotenkin vaikeuttanut heidän etenemistä uralla? Vai puhuiko he itsestään enempi vain musiikin tekijöinä?

TK: No, aika yleistä on tämmönen, että haastateltavat on ilahtuneita siitä, että me ollaan haluttu puhua oikeasti heidän tekijyydestä ja musiikista. Se on ollut se juttu. Tosi monet haluaa puhua ja tosi monet, jotka on teknisesti orientoituneita, on aivan innoissaan koska he pääsee puhuu heidän soittokamoista. Kun ei näitä hirveästi kysellä että mikä mikki ja pedaali sulla on, ja miten sä oot päätyny tämmösiin ja muuta. Niin se on sit… Ilmeisesti näitä kysellään vähän vähemmän. Ei ehkä jonkun päivälehtien toimittajat myöskään käsitä jostain kitarapedaaleista ihan älyttömästi, tai jonkun pedal boardien kasaamisesta yhtään mitään.

Mutta toisaalta on tullut aika paljonkin tämmöisiä kommentteja, että miks taas kirjoitetaan jotain kirjaa naisista. Että kyllä mä haluaisin olla vaan soittaja tai haluaisin olla vaan muusikko, en mä koe olevani mikään naismuusikko. [naurahtaa] Ja kyllähän siis tämä on ollut meille kanssa ihan järkyttävä dilemma, että miksi me kirjoitetaan taas kerran tämmöistä naiskirjaa? Mutta kyllä me huomattiin, että itse asiassa naisten tekijyydestä ja toimijuudesta on kirjoitettu lopulta tosi vähän. Sit se on tietyllä tavalla vähän outoa se kirjallisuus, että on mm. kirjoja, missä artistit antaa jotain dieettiohjeita.

[naurua]

TK: Se on ihan absurdiakin, että miten tämä liittyy? Ei miehistä kirjoiteta tämmöisiä kirjoja. Tosi paljonhan meille on myöskin tultu sanomaan, että ei niitä naisia ole missään, ei niitä vaan kiinnosta mikään populaarimusiikin tekeminen ja soittaminen. Yksi lähtökohta miksi lähettiin tekemään tätä oli se, että kyllähän niitä löytyy. Niitä on ihan älyttömästi. Ja me ollaan haluttu kasata siksi yksiin kansiin kaikki Laila Kinnusesta nykypäivään, eli meillä ei ole mitään genrerajoitteita ja muita. Voisin sanoa, että tää sukupuolikysymys riippuu aika paljon myös siitä, että mitä musiikkia, mihin sukupolveen nää ihmiset kuuluu. Minkälaista musiikkia ne tekee ja mitä ne konkreettisesti tekee? Aika harvat valtavirta-artistit, laulajat, hirveästi kyseenalaistaa sitä. Heille se on hirveän luontevaa silleen, että mä oon aina halunnu laulaa ja en ikinä ole halunnut tehdä työkseni mitään muuta.

Mutta kyllä tosi moni myös puhuu niistä ongelmakohdista, että meillä on tulossa kirjassa myös MeToo-luku, missä sit käsitellään kaikenlaista syrjintää ja häirintää alalla kautta historian. Kyllä siellä on myös näitäkin, että… Mutta kyllä me ollaan useammankin ihmisen kanssa saatu keskustella siitä, että miksi meillä on tämmöinen naisteema. Koska he mieltää itse olevansa muusikkoja ja artisteja, he vain tekee sitä musiikkia, että ei tässä nyt mitenkään erityisesti naisena mitään tehdä. Että siinä on, tää nyt on niin laaja projekti että siellä on tosi monenlaisia kantoja tullut esiin.

VJ: Niin, kyllähän se olis ideaalitilanne tavallaan, jos ei tarvis kirjoittaa tota kirjaa.

TK: Mm.

VK: Jos se ei olis erityistä, jos se ei olis sitä, että pitää nostaa näkyviin jotain mikä ei ole vielä näkyvissä. Että kyllähän se on tosi tärkeä väline siihen, että kirjoitetaan uudestaan vähän historiaa eri näkökulmasta.

TK: Nimenomaan tämä, että me kirjoitetaan uudestaan se populaarimusiikin historia Suomessa tavalla, mitä ei… Eihän miehistäkään ole kirjoitettu kirjaa, että sotien jälkeisistä vuosista nykypäivään kaikki miesartistit. Ei tämmöistäkään oo tehty. Mutta sitten miehistä on kuitenkin määrällisesti niin paljon enemmän. On kirjoitettu Sunrise Avenuesta ja HIM:istä, ja kirjoja on kirjojen perään. Kun kattoo naisista kirjoitettuja, niin siellä on PMMP ja Meiju Suvaksen 90-luvun… [naurahtaa] On naisistakin kirjoitettu, mutta tämmöisiä rock-eepoksia ja muita vastaavia, ne on hyvin miehisiä. Siellä on se yks, kaks naista otettu näön vuoksi mukaan. Kyllähän meilläkin se ideaali olisi, että ei tarttis enää kirjoittaa. Mutta toisaalta me voidaan nyt kuitenkin luoda kuvaa siitä, miten paljon niitä naisia on. Miten monipuolisesti ne tekee, miten paljon ne tekee kaikkea. Ja myöskin sit niille ihmisille, jotka etsivät niitä esikuvia, niin löytyy kyllä.

MV: No, nyt on vuosi 2020. Miten optimistisia te olette, että tilanne tästä vielä muuttuu parempaan suuntaan? Sehän on kuitenkin pikkuhiljaa koko ajan parantunut.

VJ: Niin. Kyllä… no, tietenkin tulevaisuutta nyt varjostaa tällä hetkellä aika moni asia [naurahtaa], mutta… Mutta kyllä mä näen paljon hyvää, paljon muutosta, paljon muutosvoimaa ja uutta. Mutta sitten samalla usein haluan ajatella ja myös muistuttaa ihmisiä siitä, että ei maailma mitenkään itsestään muutu. Että ei se ole mikään semmoinen vääjäämätön, että tulevaisuudessa asiat on paremmin koska maailma muuttuu. Maailma muuttuu, kun sitä muutetaan. Ei se mitenkään automaattisesti itsestään parannu. Ja just tavallaan toikin, mitä teette Tiina, kirja, niin on osa just semmoista että me ei olla vielä siellä, missä sitä kirjaa ei tarvittais. Vaan se on just väline siinä matkalla.

TK: Joo. Kyllä mäkin hyvin vahvasti miellän, että olen yksi niistä ihmisistä jotka on lähteneet muuttamaan sitä maailmaa, koska se ei vain ole muuttunut. Ja koen tärkeeksi, että itehän mä en nyt soita missään bändeissä, mut olen alkanut miettimään että en mä nyt voi soittavien, musiikkia tekevien ihmisten niskaan kaikkea sälyttää. Että teidän velvollisuus on tässä nyt jotenkin nostaa tämä homma. Vaan tajuan hyvin vahvasti sen, että me tarvitaan myös ihmisiä jotka rakentaa niitä tikapuita sinne, mitä pitkin pääsee kulkemaan. Haluaisin kovasti olla yksi semmoinen ihminen, joka sitä sitten muuttaa kirjojen ja tapahtuman järkkäämisen ja aktivismin, ja mähän myös opetan. Nyt on tulossa varmaan kurssi naisten historiasta populaarimusiikissa, ja toivon että se kurssikin sitten osoittaa sen kuinka miehistä se musiikkihistorian opetus on ollut. Että on tarve oikeasti tehdä tämmöinen. Vähän joka rintamalla yritetään sitten.

VJ: Mulla ois ehkä nyt vastaus siihen aiempaan kysymykseen kaksinaismoralismista. Kaksinaismoralismiin, tai tämmöiseen ristiriitaisuuteen ehkä liittyy hyvä jätkä -rooli, mikä on sitten yksi keino päästä yli siitä sukupuolestaan. [naurahtaa] Ottamalla semmoisen hyvän jätkän roolin tai jotenkin häivyttämällä sitä, että olis jotain eroa ihmisten välillä, niin saa tavallaan enemmän vaikka hankittua jotain alakulttuurista pääomaa. Kyllä se tosi ristiriitaisena vähintäänkin näyttäytyy myös itselle, että vaikka skenet ja piirit on julistuksellisesti tasa-arvon puolesta ja avoimia, niin kuitenkin sukupuolivähemmistöille ja seksuaalivähemmistöille on jäänyt tosi vähän tilaa. Että ihmiset on myös tavallaan kadonneet niistä piireistä siinä vaiheessa kun on omaa identiteettiä enemmän ettiny. Kyllähän se kertoo siitä, mille siellä on tilaa ja mille ei.

TK: Joo. Kyllä näkisin kanssa, että nyt ollaan vasta aloittamassa sitä tasa-arvotyötä, ja sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjenkin. Että jos nyt naiset on saaneet jonkin verran jalansijaa monessakin asiassa, niin nyt ollaan sitten vasta astumassa sille kentälle että oikeasti saadaan tilaa ihan aidosti moninaiselle… sanotaan vaikka, että ihmisyydelle. Että sinne mahtuis oikeasti kaikenlaiset. Tuo hyvä jätkä, tai se sukupuolen häivyttäminen, on hyvin myöskin väitöstutkimuksessani esiin tullut tämmöinen coping-mekanismi, eli selviytymiskeino kentällä. Kyllä siellä hyvin vaikeaa on menestyä hyvin feminiinisellä ja tyttömäisellä, jos on tämmöisen sukupuoliroolin omaksunut. Varsinkin mitä rokimmaksi mennään, niin sen vaikeampi siellä on sillä mennä. Sellaisen tyttöyden omaksuneiden nuorten on tosi vaikea astua sinne kentälle, että paremmin siellä pärjää jos on vähän tyttöpoika-henkinen, tai ottanut muutenkin haltuun jotain mies- ja poikavaltaisia juttuja. Eli kyllä ne on aika maskuliiniset ne standardit mitkä täytyy omaksua, jos… Ei ihan kaikissa genreissä, mutta jos nyt mietitään ihan näitä bändi-, rock-musiikin jälkigenrejä ja bändimuotoista toimintaa. Kyllä siellä aika paljon sitä on, kun ottaisi huomioon että ne jätkätkin vois alkaa sitten feminiinisemmiksi vaihtoehtoisesti. Miksi mitään tämmöistä tapahtuu niin vähän? Kun se ei ole niin haluttua ja menesty siellä kentällä.

VJ: Niin. Kyllä mä näkisin, että mitä tässä on puhuttu, että tehdään tilaa uudelle. Niin kyllähän se palvelisi kaikkia. [naurahtaa] Sitä, että myöskään niiden miesten ja poikien ei tarvis tähdätä vaan siihen yhteen, tietynlaiseen maskuliiniseen rokkiin, vaan heilläkin olis tilaa tehdä muita asioita.

TK: Mm, nimenomaan. Ja kyllä mä näen, että se on pojille ja miehille jopa rajoittavampaa, että heillä on hyvin tietyt instrumentit minkä soittajuudesta jopa kilpaillaan. Ja tietyt genret. Siellä on hyvin rajoittavia rakenteita myöskin heille. Eikä se välttämättä sitä moninaistumista helpota, jos on naiset ja tytöt ja sitten ovat kaikki muut. Ja sitten ne pojat ja miehet ovat siellä joku oma täysin erillinen saarekkeensa.

MV: Niin, kauheasti nähdään jotenkin tietyissä piireissä uhkana se, että naiset tuovat enemmän itseään esiin. Mutta se voisi myös pojille tai miehille toimia vapauttavana, jos he lähestyisivät enemmän sitä feminiinistä puoltaan.

VJ: Ehdottomasti. Siis se, että kyllähän nyt myös ehkä sallitumpaa on naisille omaksua jotain maskuliinisia toimintatapoja ja piirteitä ja tämmöisiä, kuin toisinpäin.

TK: Joo, ja kyllä se genrestä riippuen on pojilla ja miehillä. Kun se kehystetään siellä lavakontekstissa, niin esiintymistilanteessa voit leikitellä sillä sun sukupuolella ja muulla, mitä et pysty tekemään kun astut sieltä lavalta alas. Eli se lava on tietyssä mielessä semmoinen valtaa tuova tila, missä pystyt leikittelemään sen esityksen varjolla asioilla, mitkä ei ole muuten sallittuja. Tytöillä ja naisilla taas on ihan päinvastoin, että jätät meikkaamatta kun menet lavalle, että sua ei pidetä jotenkin että sillä sun naiseudella yrittäisit menestyä. Että sua ei arvotettais sen sun sukupuolen ja ulkonäön perusteella. Eli ne standardit sinne lavalle nousussa on aivan eri [naurahtaa]. Tämä kattaa siis tosi monta populaarimusiikin genreä, että miehet pystyy irrotelemaan paljon enempi niissä esiintymistilanteissa. Toisaalta naisille on sallitumpaa kaikenlaiset kokeilut myös sen esiintymistilanteen ulkopuolella.

MV: Tämä on aihe mistä voisi jutella vielä todella pitkään. Mutta lopetellaan nyt tähän, koska meillä alkaa tulla tunti täyteen. Hei, kiitos paljon teille haastattelusta.

TK: Kiitos.

VJ: Kiitos.

Loppujuonto: Näyttely kaupunginmuseon neljännessä kerroksessa: TILOISSA – Omaehtoisia musiikin paikkoja.